— On varottava tulemasta liian lähelle heidän roviotaan. Ei voi tietää, kuinka paljon öljyä ne siihen sattuvat valamaan.
— Ymmärräthän, lisäsi hän vähän ajan kuluttua, että kun olemme tehneet tehtävämme ja kummankin on palattava kotiin ominpäin, niin ei tämä järvi enää ole sopiva tie. Jäällä olet kuin pappilan hopeisella vadilla, jos tuisku sattuisi taukoamaan ja kuu pilkahtaisi esiin. Pujahda mieluummin metsään kylän tältä puolelta ja pysyttele lähellä rantaa, että löydät kotiin. Äläkä luule, että on hiihdettävä, jotta sukset katkeavat. On parempi malttaa mielensä ja katsoa ympärilleen. Voi kyyröttää kuin metsähiiri kivenkolossa ja antaa hurjimusten ravata ohi.
Nyt he lähenivät punaisten rantaa. Jo vilahteli pieniä utuisia valopilkkuja edestäpäin, kaltevasti ylhäältä; sitten taas joku pyryn paksu aalto ne peitti. Ne olivat kylän valoja vähän matkan päässä rannasta.
Vartiotuli oli heistä nyt miltei suoraan oikealla. Kun se kerran taas leimahti liekkiin tavallista voimakkaammin, saattoivat he sen lepattavassa valossa nähdä mustia hahmoja liikkuvan rovion ympärillä, aivan kuin intiaaniromaanien kuvissa. Toiset huitoivat käsillään, ne harjoittivat luultavasti ajuripainia tai pudistivat lunta vaatteistaan. Monta niitä oli; sinne kai oli kerääntynyt koko heidän vartioketjunsa.
Lehtinen pysähtyi ja koetteli pistooliaan. Sitten hän hyvin hitaasti ja kaula kurossa hiihti maihin. Onni seurasi latua. Mutta mitään ei kuulunut, ainoastaan tuulen yksitoikkoinen kohina ja myllertävien lumivyöryjen huohotukset. Tuota pikaa he tulivat rantapuiden suhinan ulottuville ja liukuivat ulvovan vihurin mukana kivien väliin.
Sukset kainalossa he kömpivät ylös jyrkännettä ja hävisivät metsään.
Hetken perästä he taas sukelsivat ilmoille, hiihtivät kyyryssä kappaleen aidanviertä, kääntyivät ja pujahtivat läpi harvan petäjikön.
He olivat kylän laidassa.
Olisi ollut aivan pilkkosen pimeä, ellei heikko harmaa valo olisi ilmaissut, että kuu paistoi taivaalla lumipilvien takana. Kaikki näytti kuitenkin niin hämärältä ja epämääräiseltä kuin syvän, samean virran pohjassa. Tuuli vyöryi raskaana yli mäntyjen latvain, lumi lankesi silmien ohi paksuna, harmaana ja loppumattomana. Valo, jota siellä täällä tuli talojen ikkunoista, pääsi vain muutaman metrin päähän, kun jo tukahtui.
Kivenheiton päässä heistä häämötti ryhmä rakennuksia; jotkut ruudut olivat valaistuja, ja parista piipusta tuprusi nopeasti sammuvia kipinöitä ja paksua savua, joka ajautui alas petäjikköön ja kärysi heidän nenäänsä. Raakoja huutoja tuli silloin tällöin kuuluviin savun mukana; siinä talossa ei selvästikään nukuttu. Mutta huutojen ja naurunrähähdysten lomista nousi joskus joku virrenkatkelma.