— Ovatko punikitkin ruvenneet laulamaan virsiä? kysyi Onni.
— Vielä mitä, vangitut talonpojat siellä veisaavat.
— Emmekö vapauta heitä?
— Turha vaiva, vahdit heidät kuitenkin ampuisivat! Meillä on tärkeämpää tehtävää.
— Minne me sitten oikeastaan pyrimme?
— Esikuntaan tietysti. Näetkö nuo suuret ruudut oikealla kädellä, ylempänä? Tule!
He hiihtivät läheltä erään ulkorakennuksen taitse. Mustien hirsiseinäin läpi tunkeutuivat laulavien äänet heikkoina ja laahaavina, mutta rauhallisina kuin kirkossa:
Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Herra vastahan! Siis omas ota huomahas, en pelkää Sinun suojassas. —
Nyt he luovivat erään pellon ympäri, ryömivät ylös erästä mäkeä ja hiipivät pitkään, kapeaan solaan kahden ulkorakennusrivin välissä. Siellä oli aivan pimeä, vain pihanpuoleinen suu oli kuin valoisa ikkuna, josta lunta silloin tällöin tuiskahti sisään.
— Tänne jätämme sukset, kuiskasi Lehtinen. Olemme nyt esikunnan pihassa.