Samassa hän tarttui Onnia lujasti käsivarteen. Mustan solan päässä liikkui jotakin. Eräs kinos oli siellä yht'äkkiä ruvennut elämään; siitä pisti esiin käsiä ja jalkoja ja kivääri. Senjälkeen kuului humalaista lallatusta, joka pian sammui tuuleen. Joku oli jäänyt istumaan kivelle ja lumettunut siihen.
— Ryssä, kuiskasi Lehtinen, ja tukkijuovuksissa. Se on pistettävä.
Lehtinen veti puukkonsa tupesta ja alkoi ryömiä. Mutta hän satutti nenänsä Onni Kalvan pieksusaappaan pohjaan — poika ryömi edellä. Lehtinen koetti siepata häntä säärestä, pidättääkseen, mutta turhaan; pieksuilla oli hyvä vauhti. Lehtinen nielaisi huolestuneen kirouksen ja jäi odottamaan.
Mutta Onni konttasi eteenpäin pimeässä käytävässä, puukko hampaissa. — Miten kaikki tänään muistuttikaan intiaanikertomusta! ajatteli hän siinä ryömiessään. Mikäs sen nimi nyt olikaan? — ei hän enää muistanut. Sen hän vain muisti, että roisto siinä kirjassa sai ansaitun palkkansa. Kautta koko villin lännen etsi kostaja häntä, tapasikin hänet viimein ja syöksi syvyyteen. Ja ovathan Amerikan metsät sentään paljon suuremmat kuin Suomen!
Niin hän ajatteli hiipiessään kuin kissa juopunutta ryssää kohti.
Taempana solassa Lehtinen makasi maassa ja odotti. Hoitaakohan poika asian? Ehtiiköhän ryssä kiljaista? — Nyt hänen jo pitäisi olla perillä…
Nyt jotakin vierähti kumoon solan suussa; ja sieltä kuului kuin hiljainen kuorsaus. Siinä kaikki, sitten taas vain pyry ulvoi.
Onni Kalpa palasi varovaisesti ruumista hinaten. Lehtinen sanoi:
— Sinä olet perso puurolle, senkin kukonpoika. Mutta taitavasti menettelit ja viisaasti teit, kun toit sen tänne pimentoon. Onko se nyt aivan kuollut?
Onni ei pysähtynyt. Hän laahasi hengettömän ryssän solan toiseen päähän saakka, jonne harmaata valoa lankesi mäeltä. Siellä hän kumartui kuollutta tarkastamaan.