Lehtinen hävisi talojen pimeään välikköön. —
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Onni jo makasi paikallaan kolme käsigranaattia edessään lumessa.
Tupa oli suoraan avointa mäkeä vastapäätä; pihalla ei ollut mitään vahteja tällaisessa ilmassa. Sisässä oli jokseenkin hiljaista, vain joku yksityinen ääni kuului silloin tällöin, ja joskus paukahti jokin ovi. Punikit tuntuivat nukkuvan. Ainoastaan kahdessa ikkunassa oli valoa. Valo tuli niistä kahtena lyhyenleveänä kartiona, joissa lumihiutaleet elävästi hyppelehtivät. Onni tuijotti toiseen ikkunaan. Siihen oli ilmestynyt varjo. —
Silloin pamahti pistoolinlaukaus — Lehtinen ampui jonkun vahdin. Ja heti senjälkeen huusi jylhä ääni:
— Tämä on taas Lehtinen! Sitten kuului särkyvän lasin kilinää, sitten neljä kumeaa räjähdystä peräkkäin ja luhistuvien hirsien romahduksia. Sitten taas kaksi pamausta ja viimeiseksi vielä yksi, lähempää.
Onni Kalpa oli syöksynyt pystyyn granaatit käsissä. Hän astui muutamia nopeita askelia seinää kohti. Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä, ei sytyttänyt eikä heittänyt. Hän seisoi liikahtamatta sekunnin verran, kääntyi sitten kiireesti ympäri, ripusti granaatit vyölleen ja riensi suksilleen.
Lehtinen oli jo lähtenyt. Onni iski sauvat lumeen ja laski täyttä vauhtia mäkeä alas, metsään.
Hänen takanaan kylässä nousi helvetillinen melu. Oli kuin kaikki talot olisivat revenneet, ne vyöryttivät ulos unenhorroksisen väkensä, joka huusi ja ampui. Koko tienoo oli äkkiä syttynyt tuleen, rätisi joka taholta. Ja tuiskutuuli ulvoi yli kaiken.
Onni pysähtyi hetkiseksi ja katseli läähättäen ympärilleen puiden välissä. Eikö hänen nyt pitäisi olla lähellä petäjikköä ja sitä taloa, jossa vangitut talonpojat olivat?… Aivan oikein, nyt pamahti yhteislaukaus, mutta kaukaa ja heikosti, jostakin sisästä. Hän ymmärsi, mitä se merkitsi. Vangit ammuttiin.
— Olisi kai minun pitänyt heittää! sanoi hän ääneensä. Mutta käteni ei tahtonut…