Hän kiipesi edelleen kinoksiin, hien valuessa suolaisena suuhun.
* * * * *
Oli jo täysi päivä ja aurinko oli kohoamassa tuulettomalle taivaalle, kun hiihtäjä Lehtinen astui alas kapteenin portaita. Hän oli käynyt sisässä ilmoittamassa yön tuloksista, hän näytti ylpeältä ja tyytyväiseltä.
Samassa Onni Kalpakin hoiperteli pihaan. Toisessa kädessään hän kantoi katkennutta suksea ja oli sen näköinen kuin olisi maannut sairaana kymmenen vuotta.
— Vai elät sinä vielä, huusi Lehtinen. Mutta mikset heittänyt, pirulainen?
— En uskaltanut, sanoi Onni.
— Et uskaltanut? — oho! Sinä uskallat mitä tahansa.
— En minä uskaltanut, olin unohtanut taidon.
Hän hoiperteli eteenpäin, astui erääseen makuusuojaan ja heittäytyi oljille. Sama näky oli koko ajan hänen silmissään: ikkuna valokartioineen ja keskellä utuista valoa varjo. Ei, ei hän tiennyt mitään siitä varjosta, ei kenen se oli, eikä mitä se hänestä tahtoi. Mutta se oli kuitenkin sellainen, että käsi kieltäytyi tottelemasta.