Kapteeni Karr pui nyrkkiä. — Naapuritalon vangit tänne, komensi hän.
Emme enää voi tuhlata väkeä. —
* * * * *
Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin, kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.
Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa syy — syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään, mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli, tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja laukauksia.
Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä. Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin. Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.
Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan, ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.
— Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.
Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä, rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. — Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.
— Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski kapteeni. — Menettekö?
Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi maahan ja huokasi.