— Menettekö? huusi kapteeni.
Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."
Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.
— No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.
— Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.
Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat kauhusta.
— Minä menen, minä menen … sanoi hän.
— Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne, ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa koettaa heittää pommeja meitä kohti. — Kersantti pitää huolen hänestä! Mutta joutukaa.
Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.
Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui Onnista.