Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä tulivat sekä Piilonen että Hellman — tulisiko muitakin?
Nyt horjui esiin uusi ryhmä — ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne todellakin loppuivat!
Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan, suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut neuvottelijan.
— Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.
Ja toinen ääni vastasi:
— Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä. Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!
Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.
Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan…
* * * * *
— Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?