Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:
— Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on nukuttava.
Onni tuli aivan lähelle.
— Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, — en tahdo vahtia niitä. En tällä kertaa!
— Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!
Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon. Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.
Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa, mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä käsivarrelleen ja ajatteli:
— Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa…
VII.
Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen. Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana peittivät suurimman osan lattiaa.