He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään — ainoastaan heittäytyä pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät, voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne taas nukkuivat edelleen.

Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.

Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja järkähtämättömästi oveen suunnattuina.

Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.

Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy. Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä… Hän paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.

Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua! Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan että oli kauheaa niinkuin oli.

Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat hänen silmänsä.

Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.

Onni ajatteli:

— Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä… Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua hänenkään kanssaan…