Hän ei edelleenkään saanut mitään vastausta. Mutta heti kun hän oli sanonut tämän, hän kysyi itseltään: Miksi minä näin teen? Minunhan tietysti pitäisi herättää hänet. Mitä minä oikeastaan tahdon?
Hän meni hitaasti takaisin tupaan, mutta jätti oven raolleen. Hän istuutui tuolilleen kuten ennenkin, mutta hänen silmänsä harhailivat pimeyden läpi porstuaan katsoakseen oven raon valkoista juovaa. Hänen päässään sihisi ja myllersi. Joukko puoliselviä ajatuksia tunkeili siellä: ne syntyivät ja löivät toisensa kuoliaiksi, ennenkuin ainoakaan oli ehtinyt kehittyä päätökseksi. Yhden asian hän vain tiesi: hän olisi mielellään antanut henkensä, jos Iisakki-eno vain saisi pitää omansa.
Oliko hän sanonut jotain, oliko hän huutanut? Hän istui kuin houreissa, hän ei tiennyt mitään, mutta hänestä tuntui kuin olisi hänen oman äänensä kaiku soinut korvissa. Vai oliko hän vain ajatellut sitä?
Hän säpsähti. Kaukaa nurkasta nousi hitaasti ääni, kuului kuin olisi se tullut haudasta:
— Jos aiot pyytää minua pakenemaan, niin voit säästää vaivasi. Vai tuli sinusta, Onni, tuollainen. Ja isäsi kun oli niin kunnon mies…
Sen enempää ei tapahtunut. Joku vangeista käänsi kylkeään, kolahutti saappaankannallaan lattiaan ja voihkaisi unissaan. Joku toinen mutisi jotakin, sylkäisi ja kirosi; sitten oli taas hiljaista kuten ennen.
Onni ymmärsi, että nyt oli ainoa mahdollinen hetki puhua ja puolustautua. Mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Nurkasta tuijottavat silmät polttivat poroksi jokaisen sanaparan, jota hän tavoitteli; oli kuin olisivat ne edeltäpäin tunteneet ne kaikki ja sanoneet: Tuon voit pitää itsessäsi, ei se minua auta. Minä kiroan sinut.
Pitkä tuokio kului. Hän huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ainoastaan antaa kaiken tapahtua. Hän nousi vaivaloisesti, meni ulos ja herätti vahdin. Sitten hän taas tuli sisään, sulki oven jälestään ja istuutui entiselle paikalleen.
Tunti tunnin perästä kului.
Onni Kalpa istui liikahtamatta tuolillaan ovensuussa, kivääri poikkipäin polvillaan ja kyynärpäät nojassa pyssyn raskasta perää vastaan. Hän tunsi, kuinka silmät herkeämättä tuijottivat häneen ja kiusasivat hikeä hänen ruumiistaan, mutta kasvonsa hän piti seinään päin käännettyinä.