Vihdoin tähdet alkoivat kalveta, pimeys harmaantui vähitellen sarastukseksi. Pihalta alkoi kuulua ääniä ja askeleita, lyhyitä käskyjä huudettiin ja juostiin portaissa, ja yksi tykki lisää ajoi kolisten naapuritalosta.
Kului vielä hetkinen, sitten vänrikki avasi oven. Kohta senjälkeen tuli kapteeni itse nopein askelin. Hän näytti synkältä ja kiusaantuneelta kuten tavallista.
Osa vangeista nukkui vielä. Toiset nousivat istualleen ja katsoivat tylsästi ja synkästi jääkäripukuihin.
— Ylös kaikki! komensi kapteeni ja polki jalkaa.
Vangit nousivat hitaasti. Jotkut heistä haukottelivat, venyttelivät ja raapivat päätään.
Kapteeni toimitti lyhyen kuulustelun, jonka tulokset supistuivat muutamiin arvottomiin tietoihin ja vastaajien keskinäisiin syytöksiin. Sitten hän julisti kuolemantuomion.
Joukosta nousi tyytymätön murina. Suuremman mielenliikutuksen merkkejä tuskin huomasi; useimmat seisoivat kuten ennenkin päät riipuksissa ja tuijottivat tylsästi pörröisen tukan takaa. Ainoastaan yksi mies jossain keskellä joukkoa rupesi itkien valittamaan.
— Yksi haavoittuneista pääsee vapaaksi, jatkoi kapteeni ja etsi katseellaan jotakuta joukosta.
Onni Kalpa oli vähällä kiljaista, sillä kapteeni osoitti eno Iisakkia.
— Tuo vanha lurjus sopii, sanoi hän. Näen, että käsivartenne on aika lailla haavoittunut. Saatte palata punaisten puolelle, minä annan paperit. Sanokaa niille terveisiä, että joka ainoa kerta, kun joku neuvottelijamme ammutaan, otetaan heti koko sakki hengiltä. On vastattava toisistaan.