Iisakki-eno rykäsi.
— En minä taida lähteä mihinkään, sanoi hän.
— Kuten tahdotte, vastasi kapteeni.
Onni pujahti pihalle. Hän istuutui kaivon kannelle ja itki. —
Pian kuului raskas ja hidas töminä. Se painui navetalle päin ja hävisi lumeen. Seis! kuului komento läävän takaa.
Hän katsoi ylös. Hevosia valjastettiin paraillaan tykkien eteen, piha oli täynnä väkeä, sälyt selässä. Mutta läävän takana korkean kivijalan edessä vangit seisoivat ryhmässä ja odottivat. Jotkut sotilaat alkoivat asetella heitä riviin. Rivin keskeltä häämötti Iisakki-eno.
— Vapaaehtoisia, viistoista miestä! huusi kapteeni pihaan.
Joku ääni kaivon läheltä sanoi:
— Hei, Kalpa, etkö mene ampumaan?
Mutta Onni Kalpa ei kuullut. Hän oli alkanut juosta metsää kohti, hän pujahti lumisten puiden väliin ja hävisi. Hän juoksi kuin henkensä edestä, mutta ei tiennyt minne; hän tahtoi vain pois sieltä, jottei näkisi eikä kuulisi. Hän törmäsi runkoihin ja kompastui juuriin, risuiset oksat repivät hänen kasvojaan. Hän ei pysähtynyt, hänen täytyi ehtiä pakoon — kauas, kauas hiljaiseen valkeuteen. Mutta kun yhteislaukaus kajahti talosta päin, hän suistui suulleen lumeen.