Eräät sotilaat olivat nähneet sen. Yksi heistä seurasi jälkiä ja löysi hänet. Hän makasi pää syvällä lumessa ja huusi.
Sotilas otti hänet hoivaansa ja sai hänet vaivoin viedyksi takaisin lähtevien joukkojen luokse. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Oli nähty paljon näinä aikoina, ja useampi kuin yksi oli äkkiä tullut omituiseksi.
VIII.
Myöskin kapteeni Karr oli huomannut niin sanotussa saapaspojassaan tapahtuneen muutoksen. Luutnantti, jolta hän pojan otti, vakuutti hänet siivoksi ja harvinaisen urhoolliseksi, mikä ensimmäisinä päivinä olikin osoittautunut todeksi. Mutta nyt viime aikoina oli kaikki ollut aivan päinvastoin, Hän ei ainoastaan ollut epämiellyttävä katsoa — omituisen kuihtuneeksi ja likaiseksi hän oli tullut, eikä hän koskaan peseytynyt käskemättä — mutta sitäpaitsi hän osoitti selviä pelkuruuden merkkejä. Hän oli ilmeisesti joutunut sotakauhun valtaan, niinkuin sitä nimitetään. Oli vain ihmeellistä, että se tauti tuli häneen vasta nyt, kun toiset heikkohermoiset sen onnellisesti jo olivat voittaneet. Ja ihmeellinen hän oli muutenkin. Kun hänellä vain oli hetkinenkään vapaata aikaa, hän pujahti metsään yksinäisille harharetkilleen, ei sanaakaan saanut hänen suustaan, ja usein välähti hänen silmissään jotain, joka arveluttavasti muistutti vihaa.
Ja kumminkin täytyi kapteeni Karrin myöntää, että hän tunsi vaistomaista myötätuntoa tätä pohjattoman surullista lasta kohtaan, joka niin monessa suhteessa oli hänen itsensä kaltainen. Tuossa pojassa oli jotain puoleensavetävää.
Kaiken rehkimisen lomassa hän oli ehtinyt ajatella tätäkin asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että poika liiallisesta rasituksesta oli saanut hermohäiriön. Eikä se mikään ihme ollut tässä helvetillisessä reuhtomisessa näillä huonoilla teillä, jos sellaisiakaan edes oli. Isompiakin miehiä oli murtunut; kapteenin oli tunnustettava, että hän itsekin vain töin tuskin kesti.
Jumalan kiitos näytti nyt vihdoinkin tulevan parin päivän pysähdys! Hän oli sanomattoman väsynyt; huominen lepo tuli yhdennellätoista hetkellä sekä saapaspojille että muille.
Mutta huomisesta tuli juuri se päivä, jolloin kapteeni Karr sai tiedon, että hänen ainoa ja rakastettu veljensä oli joutunut vangiksi eräällä tiedusteluretkellä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: kaikissa tapauksissa kuolemaa, mutta ehkä ruumiillista kidutustakin. Ja tämä onnettomuudensanoma tuli melkein samanaikaisesti tiedon kanssa eräästä toisesta mieskohtaisesta vastoinkäymisestä, jota kukaan ei tuntenut täällä rintamalla, ja jota kapteeni ei milloinkaan ilmaissut, vaikka sillä olikin melkoinen osuus siinä katkeruudessa, joka painoi hänen olemustaan. Nyt puhkesi sekin salainen kurjuus toivottomuutensa täyteen kukoistukseen. Toinen onnettomuus pahensi toistaan, ja molemmat valaisivat toisiaan ammottavan tyhjyyden jääkylmällä valolla.
On näennäisesti arkoja luonteita, jotka kuitenkin voivat kestää paljon. Ne horjahtavat tosin heti, kun onnettomuus tulee, mutta heidän sydämensä on niin pehmeä, että se antaa perään loppumattomiin, kunnes armelias aika ehtii apuun. Yhtä varmasti on myös kovia luonteita, jotka taipumattomina voivat kantaa raskaita koettelemuksia — määrättyyn rajaan asti. Mutta jos onnettomuus kasvaa yli tämän rajan, silloin käy tällaisten luonteiden kuin teräksen, jota on liiaksi karaistu.
Kapteeni Karr kuului tähän jälkimmäiseen lajiin, ja niinpä hän murtuikin. Kun häneen vain katsoikin, huomasi jo välttämättömäksi, että hän heti luovuttaisi päällikkyyden lähimmälle miehelleen.