— Jos siis veli sallii, vastasi Luutnantti, niin kieltäydyn sekä istumasta että juomasta. Minun täytyy heti taas lähteä vahteja tarkastamaan. Olemme tänä yönä vainunneet punikkien hiihtäjiä.
— Nyt voisit loikata heidän puolelleen, Karr! Kuules, (juopunut ystävä kääntyi Luutnanttiin) — tuosta miehestä on tullut bolsheviki.
Nyt kapteenin konjakki vihdoinkin mahtoi vaikuttaa. Hän löi nyrkkinsä pöytään kuin kiven.
— Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa — vain tyhjän vuoksi. Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset, politiikka ja taktiikka — luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto, pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki…
Hän jatkoi rauhallisemmin:
— Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista, jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi? Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne, — talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä … niin no…
— Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta.
Ryypätkää.
Nyt puhui Luutnantti:
— En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa: että me vapautamme Suomen.
— Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee — — —