Oli syksy, kai sodan ensimmäinen. Muistathan, että saksalaiset torpedoivat Helsingin edustalla erään venäläisen risteilijän, Pallada sen nimi taisi olla, joka upposi miehineen päivineen. Huhu siitä levisi pian ympäri kaupunkia, ja me iloitsimme sydämestämme kaikki tyynni. Neljäsataa ryssää mereen — eläköön! Minun nyttemmin … minun veljeni ja minä päätimme juhlia tapahtumaa juopottelemalla. Kutsuimme muutamia ystäviämme punssille. Syksy oli keltaisimmillaan, ja me olimme jo kauan sitten muuttaneet kaupunkiin huvilastamme saaristossa. Mutta silloin juuri tuli pari peilikirkasta intiaanikesän päivää, ja me päätimme viettää juhlan siellä meren partaalla. Olisimmehan siellä lähempänä itse juhlan aiheen tapahtumapaikkaa, joten myös arvelimme siellä parhaiten pääsevämme oikeaan vireeseen. Me otimme siis huvilan avaimet, lastasimme tavarat ja ystävät veneeseen ja porhalsimme merelle.
Asetuimme verannalle ja kävimme iloisesti käsiksi punsseihimme. Oli korea ilta läpikuultavine syksyilmoineen meren yllä, keltaisine koivuineen rannoilla j.n.e. Kirotun kylmä oli myöskin, mutta sen huomasimme vasta jälestäpäin. Me tyhjensimme lukemattomia laseja Palladalle ja saksalaisille ja pidimme monta isänmaallista puhetta. Emme vielä olleet sytyttäneet värillisiä lyhtyjä emmekä ehtineet sikamaisuuksiin asti, kun huomasimme erään moottoriveneen, joka tulla potpotti pitkin rantavettä ja laski laituriin. Venäjän merilippu liehui perässä, ja me valmistauduimme esiintymään sankareina.
Mutta asia ei ollutkaan vaarallinen. Yksinäinen laivasotilas hyppää maihin ja nostaa veneestä varovaisesti harmaan mytyn, joka sittemmin osoittautui virkaheitoksi venäläiseksi amiraaliksi. Se oli siihen aikaan, hän kohteli tosiaankin ukkoa hyvin ystävällisesti. He seisoivat hetkisen neuvottomina laiturilla amiraalin viittoillessa vapisevin käsin merelle, milloin sinne, milloin tänne. Sitten hän sotamiehen käsipuolessa lähtee lynkyttämään ylös pitkin hiekkakäytävää, hitaasti, hyvin hitaasti. Hän pysähtyy verannan juureen ja tekee kunniaa. Kahdeksankymmenen vuotias hän varmasti oli, enkä koskaan ole nähnyt mitään niin harmaata ja avutonta, mutta samalla kunnioitusta herättävää. — Ovatko herrat nähneet minun poikaani? kysyi hän hiljaa ranskaksi ja saksaksi, — herrojen on suotava minulle anteeksi, minä tarkoitan hänen ruumistaan… Ja hän osoitti rantaa. Sotilas tulee meidän luoksemme, naputtaa huolissaan otsaansa ja viittaa peukalollaan taaksensa ukkoon. — Admiraalin pää ei juva, kuiskaa hän mongerrellen, — kohta viikko ympäri merta, ei mitään syö, vain etsii poikaansa… Sitten hän taas yhtä varovaisesti ottaa ukkoa käsipuolesta, taluttaa hänet veneeseen ja lähtee ajamaan.
Silloin minä ensimmäisen kerran en vihannut venäläistä, en ukkoa enkä sotamiestä. Olisin muitta mutkitta antanut ukolle hänen poikansa, jos olisin voinut. Ja näin nyttemmin … minä näin veljestäni sekä niistä muista, että he kaikki olisivat tehneet samoin. Myönnän, että juopottelumme oli saanut kolahduksen. Emme senjälkeen enää päässeet oikeaan isänmaalliseen mielialaan. Olet ehkä huomannut, että ihminen joskus isänmaan ystävänäkin vaipuu ajatuksiin…
Kapteenin ystävä oli todellakin vaipunut ajatuksiin. Hän roikkui sammuneena tuolillaan. — Mistäs sinä saarnasitkaan? kysyi hän ja siristi silmiään.
— Kerroin vain jutun punssista ja venäläisvihasta, vastasi kapteeni ja katsoi hajamielisenä ilmaan. — Oli äänetöntä hetkinen. Kapteeni vain alinomaa täytti lasiansa.
Nyt kuului askeleita portailta. Onni Kalpa kuuli, että ovi avattiin, joku astui sisään ja kantapäät iskivät vastakkain. — Hyvää iltaa, sanoi joku ääni.
Hän säpsähti ja kavahti istumaan. Hän ei saattanut nähdä miestä, mutta äänen hän kyllä tunsi: Luutnantti!
— Teerve, ulvahti humalainen ystävä. Ja kapteeni sanoi:
— Istu pöytään, juo ja sinuttele.