Kun siis onnettomuus kohtasi kapteenia, näki Onni sen lieväksi rangaistukseksi, jolle hän toivoi jatkoa. Ja maatessaan nyt peräkamarin lattialla hän kuuli, kuinka tämä jatko kehittyi. Mutta kehitys ei kulkenutkaan hänen ajattelemaansa suuntaan. Hän ymmärsi kyllä, että kapteenilla oli vaikea olla, mutta se ei häntä ollenkaan ilahduttanut, vaan suretti päinvastoin. Hän ei tosin muistanut, mitä kärsimyksiä hän oikeastaan oli toivonut kapteenille, ainoastaan, että hän oli ajatellut aivan toisenlaisia. Nyt Onni tunsi kapteenin tulleen häntä itseään niin omituisen lähelle. Hän tunsi, että hän itse olisi puhunut jotakuinkin samaan tapaan, jos olisi ollut vanhempi ja osannut käyttää noin mutkikkaita sanoja. Hän aivan rupesi epäilemään, tokko se olikaan ollut niin iljettävän humalaista kuin ensin tuntui, että kapteeni oli kietonut kätensä hänen kaulaansa ja kutsunut häntä ainoaksi ystäväkseen…
Kiinteä piste väisti häntä taas. Hän ei taaskaan tiennyt eikä ymmärtänyt mitään. Paha tuli hyväksi ja hyvä pahaksi; kaikki pyöri sekaisin kuin noitien tanssi hänen päässään. Olivatko viinahöyryt palanneet ja sotkeneet hänen ajatuksensa?… Hän taivutti niskaansa taaksepäin ja sulki silmänsä. Tuntui kuin olisi häntä keinutettu ympäri suuressa mustassa tyhjyydessä, jonka keskessä oli pieni pakottava pää.
Hän kavahti istualleen… Yksi lohdutus oli kumminkin. Luutnantti oli tullut takaisin. Onni oli tänään nähnyt hänet kaukaa, vaikkei uskaltanutkaan mennä puhuttelemaan. Nythän kaikki oli niin toisin. Mutta Luutnantti oli kuitenkin jossain siellä pimeydessä, sen hän tiesi, ja hänen läheisyytensä ikäänkuin uhkui heikkoa lämpöä, joka tuntui tänne asti. Luutnantti, jonka hän tämän hirveän viikon aikana melkein jo oli unohtanut, hän oli kai ainoa hyvä ihminen, joka enää oli jälellä maailmassa! Ehkäpä hän voi auttaa. Luutnanttihan voi kaikkea. — — —
Tuvassa syntyi entistä hurjempi meteli. Kapteenin ystävä oli nyt vuorostaan tullut hillittömäksi. Hän nousi seisomaan ja heristi molempia nyrkkejään pöydän yli, niin että kynttilän liekki säikähdyksissään kaatuili sinne tänne putelin suussa, ja kaikki esineet huoneessa tuntuivat horjuvan.
— Onko sinusta tullut punikki! huusi hän. Puhut semmoisia, että sinut pitäisi ampua tuohon paikkaan!
Niin juuri … ampua…
— Pysy penkilläsi ja juo ja rauhoitu, sanoi kapteeni.
Mutta hänen ystävänsä melusi edelleen:
— Vapauden kevät!… Kosto!… Venäläisviha! kiljui hän. Sitten hän taas lysähti istumaan, niin että tuoli ratisi.
— Niin, niin puhui kapteeni, — kaikkea tuota. Kun kuulen sinun tässä rähisevän venäläisvihastasi, niin muistanpa, mitä näin ukko Loofeldtin tekevän Vaasassa. Hän antoi kättä kokonaiselle liudalle ryssäläisiä vankeja. Kiitos, kiitos, sanoi hän, huonosti te tappelette, mutta pelastatte kumminkin meille kunnian. Kiitoksia teille, hyvät ystävät, että tulitte mukaan. Vähät ryssät siellä ja täällä eivät vastuksena paljon paina, mutta meille on ylen tärkeätä saada täydellä todella sanoa näin: hei pojat, nyt Suomi sotii Venäjää vastaan!… Ja ukko Loofeldt oli oikeassa. Venäläiset ovat meidän vahvin puolemme ainakin talonpoikain pankkitalletusten jälkeen. Mutta jos pysyt hiljaa hetkisen, niin kerron sinulle, milloin ensimmäisen kerran eläissäni en vihannut venäläistä.