No, me siis vihdoinkin seisoimme ase kädessä omalla rannikollamme kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Niin paljon unelmastamme oli toteutunut. Mutta entäs loput… Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme täällä kuin koiria. Ja kun minun veli raukkani sattuu joutumaan vangiksi, kidutetaan hänet kuoliaaksi — omien kansalaistensa käsissä. Luuletko hänen uneksineen sellaista uhrikuolemaa pitkinä Saksan-vuosinaan?
— Sinä olet sairas, totesi ystävä päättäväisesti, äläkä itsekään kiinnitä mitään huomiota sairaan ihmisen puheisiin. Mutta sinä paranet kyllä, niin että pian taas voit ryhtyä tappelemaan.
— Älä ole niin varma.
— Mitä hittoa! huusi ystävä. Jos punikkiroistot kiduttavat kuoliaaksi veljesi, aiotko sinä silloin panna kätesi ristiin ja määkiä kuin pappi: tapahtukoon minkä tapahtuman pitää, amen! — Viha, viha!
Kapteeni vastasi omituisen hiljaa ja levollisesti:
— Siinäpä se juuri on, hyvä veli, etten enää vihaa ketään. Ihminen kantaa vihaansa ja muita ajatuksiaan … kantaa, kunnes kaatuu. Tiedän olleeni vahva ja kova ihminen. Silmää räpäyttämättä olen tunkeutunut yhä syvemmälle olemassaolooni. Mutta jokaisen elämän sisimmässä on jossain jokin salainen kohta, jossa kaikki hajoaa. On vaarallista tallata siihen kohtaan. Silloin kaikki rupeaa tuntumaan niin sanomattoman yhdentekevältä, eikä vihasta enää voi olla puhettakaan. Silloin on oppinut tuntemaan tämän elämän koko tympeyden. Ja kielessä on jälellä vain yksi ainoa sana kaikelle mitä tapahtuu: erehdys! Ihminen on yht'äkkiä saanut voimakkaamman katseen kaikkiin asioihin ja tullut viisaaksi. Mutta se viisaus ei kelpaa mihinkään, koska elämä kerta kaikkiaan on sellaista kuin se on. Se on niin sanoin kuvaamattoman väsynyttä, että se kuuluu yhteen kuoleman kanssa … ja että mieluimmin pakenee sitä, jos vielä sattuu elämään… Sellainen kohta on jok'ikisessä elämässä. Useimmat pääsevät kai lepoon heti, kun sinne asti joutuvat, mutta jotkut sattuvat astumaan siihen liian varhain ja ovat pakotetut vielä jonkun matkaa jatkamaan tätä maallista vaellustaan. Heitä juuri sanotaan "valmiiksi"…
— Hyi helvetti, keskeytti hän äkkiä ja kaatoi samppanjalasinsa lattiaan, — tämä limonaati tekee minut tunteelliseksi. Palaan konjakkiin, sillä minun on päästävä humalaan taas. — — —
Kiihtyvästi kummastellen oli Onni Kalpa kuunnellut, mitä kapteeni puhui, hän, joka tavallisesti oli sanonut vain muutaman sanan päivässä. Tosin Onni ymmärsi vain osan hänen sotkuisesta puheestaan, mutta siinä oli sentään paljon käsitettävää kieltä hänenkin korvilleen. Ja itse ääni — se oli niin auttamattoman surullinen, sanat kaikuivat ainoilta aidoilta, mitä hän pitkiin aikoihin oli kuullut. Puheen sävy oli täydellisesti sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, mutta se ei tehnyt hänelle hyvää — päinvastoin.
Eilen aamulla hän oli kuullut puhuttavan, että kapteeni oli saanut tiedon jostakin onnettomuudesta ja luettuaan erään kirjeen tullut niin omituiseksi, ettei häneen enää ollut luottamista päällikkönä. Silloin hän oli tullut iloiseksi tai ainakin tuntenut mielensä jollain lailla juhlalliseksi. Hän luuli taas näkevänsä vilahduksen tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeudesta, mikä häntä hiukan vahvisti.
Neljätoistavuotias poikanen tarvitsee niinkuin muutkin kiinteän pisteen olemassaoloonsa, jos mieli voida elää. Onni Kalvassa oli kaikki vanha ja vakaantunut luhistunut kokoon kuin maanvieremässä sinä päivänä, jolloin Iisakki-enon kävi niin hirveästi. Ei enää millään hänen entisellä vakaumuksellaan ollut kiinteää pohjaa jalkojensa alla — ei missään. Mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ja ihmisen kuitenkin on elettävä, niin hän enemmin tai myöhemmin luo itselleen tarvittavan kiinteän pisteen. Usein hän luo sen tyhjästä, kuten isä Jumala loi maailman. Itsesäilytysvaisto työskentelee hiljaa ja määrätietoisesti hurjimmassakin sekasorrossa, eikä niin suuri hävitys liene mahdollinen, ettei se aikaa myöten saisi palautetuksi siihen edes jotain järjestystä. — Onni Kalpa oli nopeasti löytänyt kiinteän pisteensä tai ainakin alun sellaiseksi. Siksi tuli hänelle kapteeni Karriin kohdistuva viha. Se ei kyllä ollut mikään riittävä elämän perusta, ja kaikki muodostuikin sen mukaan. Mutta kaikissa tapauksissa tämä viha oli viime päivinä ollut se selkäranka, joka piti häntä pystyssä.