Kapteeni näytti yhä surullisemmalta, mutta hänen äänessään oli omituisen hempeä sävy, kun hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi:
— Myönnä nyt, että sinun morsiamesi oli poikkeus!
— Olkoon menneeksi, jos välttämättä tahdot, vastasi ystävä. Ja hän puristi kapteenin kättä aavistuksen vilahdus silmässään.
Oli taas äänetöntä kotvanen, vain lasit napsahtivat pöytään yksitoikkoisesti kuten ennenkin. Ja kapteeni alkoi hyräillä erästä laulunpätkää:
Yks silmä sininen ja toinen harmaa, on kolmas musta, se mun on varmaan!
Hän sanoi:
— Saattaa olla, että katson liian synkästi asiaan. Mutta myönnä kuitenkin, hyvä veli, ettemme aivan näin uneksineet käyvän.
— Minkä? Puhu selvemmin, sillä nyt minä alan sameta.
Kapteeni ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tuijotti savupilviin katossa ja jatkoi yhtä hennolla äänellä:
— Emme, emme aivan näin… Muistatko, mikä meitä kannusti kestämään orjuutemme siellä Saksassa, vaikka ihmisarvomme aleni kuukausi kuukaudelta? Ja kun me sitten vihdoinkin saimme maistaa sitä viimeistä korviketta, joka sentään todella maistui joltakin, — tarkoitan, että kun viimeinkin pääsimme itäiselle rintamalle ja siellä kohtasimme vihollisemme, vaikkakin väärällä maaperällä … muistatko, mikä meitä kannusti? Unelmamme meitä kannusti, suuri unelma parkamme! Meillä oli kansa takanamme, ja me olimme sen kansan keskitetty ajatus, sen aseisiin ruumiillistettu tahto — — ainakin luulimme olevamme. Mutta sitten tuli Venäjän vallankumous, ja meitä oksennutti lukea ensimmäiset kotoiset sanomalehtitiedot siitä. Helsinki kumartaa Pietaria, kiittää vapauttajia, suutelee heidän käsiään ja pitää heille päivällisiä — hyi saatana. Huomaamme yht'äkkiä, ettei meillä olekaan mitään kansaa takanamme. Emme enää olleet mikään ajatus, nolo päähänpisto ainoastaan. Ja hankalia me sitä paitsi olimme, kuten kaikki vanhat synnit — äiti Suomi ei oikein tiennyt, millä perkeleen tavalla keinotella meidät takaisin hameisiinsa… No niin no, tuli sitten vähitellen parempia aikoja niin sanotulle isänmaalle ja parempia meille. Saimme puolet kansasta taaksemme, ja hyvä oli sekin. Mutta se puolikas oli hädässä, ja silloin kyllä kelpaa pelastajaksi. Rannalla huudettiin eläköötä ja itkettiin meidän tullessamme, mutta kyllä minä tunnen sen asian. Voi itkeä mitä pyhimpiä isänmaallisia ilonkyyneleitä, niin että rinta kohoilee, ja kuitenkin saattaa sen itkun varsinaisena aiheena olla esim. ilo siitä, että pankkitalletusten asema lupaa parantua. Jos vain pitää korvansa auki, oppii hyvin pian tietämään, minkä arvoisia kaiken maailman eläköönhuudot itse asiassa ovat. Tässä maailmassa huudetaan niin helvetin paljon…