— Valkoinen Suomi tahtoo juoda, keskeytti kapteeni. Ja se juo, kuten tunnettua.
Sitten hän istui hetkisen äänettömänä ja tarkasteli ystävänsä kasvoja pöydän yli. Hänen silmiinsä tuli tutkiva ja tungettelevainen ilme, joka saattoi toverin taajentamaan juontitahtiaan tästä vastenmielisyydestä päästäksensä. Kapteeni sanoi äkkiä:
— Eikös sinulla ollutkin morsian, ennenkuin me lähdettiin Saksaan?
— Oli kyllä.
— Ja hän rauhoittui pian? Muutamassa kuukaudessa, vai mitä? Minä tarkoitan, että kuinka pian lähtösi jälkeen sinä sait häneltä viimeisen tuoksuvan kirjeen?
— Viimeksi sain häneltä kirjeen vain muutamia päiviä sitten Ruotsin kautta. Hän odottaa minua toisella puolella.
— Sehän on pirua. Silloin hän kuuluu poikkeuksiin.
— Ei suinkaan. Sääntöön hän kuuluu, ehdottomasti sääntöön.
— Mutta minun kuulemani mukaan oli sääntönä se, että ne kanaset surivat ja kirjoittelivat illoin salamerkkikirjeitään parin kuukauden ajan. Ja joka aamu seisoi jääkärin morsian peilin edessä ja ajatteli: tämän näköinen on isänmaan vapauttajan valittu; pian hän palaa ja silloin minä saan tanssia masurkkaa oikein kannusniekka miehen kanssa, se vasta komeaa on! Mutta sitten kaikki tämä rupesi tuntumaan hiukan yksitoikkoiselta vähitellen, ja he alkoivat huomata, että elämä olikin rikkaampaa kuin he olivat luulleet, ja täynnä sotilaita, sillä sotilaiden makuun he olivat päässeet. Ja lopulta he joivat samppanjaa pikkuhuoneissa venäläisten meriupseerien kanssa. Sillä aikaa kuin me ravasimme kuin koirat jonkun hirttämättömän vääpelin komennossa…
— Mistä sinä tuollaisia ryövärijuttuja olet kuullut? Luultavasti teet säännön parista yksityistapauksesta, tai sitten sinä hourailet. Useimmat ovat kyllä odottaneet kolme vuotta täyteen, ja se on naiselta tanakasti tehty.