— Tässä seisoo nyt Onni Kalpa ja sanoo olevansa niin valmis, kuin miksi hän koskaan voi tulla. Samaa sanoi kapteenikin ja sai panoksensa. Saanko minäkin omani, jos vähän odotan?
Hän pullisti rintaansa ikkunaa ja mustaa yötä vastaan, ummisti silmänsä ja kuunteli. Mutta mitään ei tapahtunut. Pisarat tippuivat pöydältä hitaasti ja yksitoikkoisesti kuten ennenkin, ja ruudun pyöreästä luodinreijästä puhalsi ohuesti häntä kohti. Siinä kaikki.
Nyt kuului kulkua kovettuneessa lumessa. Muutamia miehiä marssi aivan tuvannurkan ohi; oli vahdinvaihto. Ei näkynyt mitään muuta kuin palavan savukkeen hehku, joka kulki juovana puiden väliin ja hävisi töminän mukana. Mutta tuntui kuin olisivat miehet herättäneet metsän. Heidän jälessään alkoi ulkona puhaltaa ja suhista, ja ruudun reikä rupesi viheltämään, nostaen ja laskien ääntään tuulenpuuskia myöten.
Onnia värisytti ja hän vetäytyi taas sisemmälle tupaan. Hän huomasi samalla, että pimein osa yötä jo mahtoi olla ohi, pöydällä olevien pullojen mustat kaulat alkoivat häämöttää. Tuolla tyhjällä tuolilla oli istunut kapteeni, joka nyt makasi kuolleena kellarissa. Noin hän oli puhuessaan nojannut kyynärvarttansa pöytään, ja surullisen näköinen hän oli ollut. Onni oli jatkuvasti näkevinään hänet siinä istumassa, vaikkakin hänen iso ruumiinsa ikäänkuin oli muuttunut ilmaksi ja harmaaksi pimeydeksi. Ja hän sanoi kapteenille: hyvä ihminen sinä kai kyllä olit, mutta Iisakki-enolta otit hengen.
Se juuri oli niin omituista: kapteeni oli tappanut Iisakki-enon, ja kumminkin hän oli hyvä ihminen. Minkätähden hän siis teki sen?
Onni Kalvan aivoissa kiersi puoliselviä ajatusjaksoja sodasta ja sen välttämättömyydestä, mutta ne päätyivät kaikki hänen omaantuntoonsa ja kuohuttivat sen sairaaksi. Sillä hän sanoi itselleen: jos kerran kapteeni oli hyvä ihminen, ja jos minä olisin puhunut hänen kanssaan, ennenkuin se tapahtui… Niin, jos minä olisin puhunut…
Joku ääni hänen sisässään ajoi häntä pari kertaa ympäri tupaa; se huusi: liian myöhään! Sitten hän hoiperteli peräkamariin ja heittäytyi oljille. Hän vajosi sellaiseen horrokseen, joka tulee silloin, kun ei yksikään ajatus enää jaksa ajatella.
Portailta tömähti askeleita, ovi avautui. Luutnantti palasi vartiopaikalta. Hän astui sisään, hapuroi liedelle ja pani kätensä tuhkaan, joka vielä henki vanhaa haurasta lämpöä, mikä ehkä kuitenkin oli vain mielikuvitusta. Katseensa hän piti ikkunaan päin käännettynä, jonka äärestä hyljätyn pöydän hävitys yhä enemmän alkoi näkyä aamun harmaassa sarastuksessa. Pisarat olivat jo lakanneet tippumasta. Mutta peräkamarissa liikahti joku, oljissa rapisi kuin olisi nukkuva kääntynyt.
— Kuka siellä? kysyi Luutnantti.
Kukaan ei vastannut. Hän meni kynnykselle ja huusi kamarin pimeään: