— Kuka siellä?
Oljissa rapisi kovemmin. Pieni hämärä olento nousi pystyyn ja astui ovea kohti.
— Minä täällä vain olen, sanoi ääni, joka tuskin kuului ihmisen ääneltä. Mutta Luutnantti tunsi sen.
— Sinäkö se olet! Miksi makaat täällä yksinäsi?
Onni ei vastannut. Hän tarttui molemmilla käsillään ovenpieleen ja seisoi hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän luhistui nyyhkytyksiin, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Joka nyyhkytyksestä hän vajosi yhä alemmaksi pitkin ovenpieltä, kunnes hän makasi kynnyksellä Luutnantin jalkain juuressa.
Silloin Luutnantti otti hänet syliinsä kuin lapsen, kantoi hänet tupaan ja istuutui hänen kanssaan uuninvieruspenkille. Poika itki niin rajusti hänen takinhihaansa vastaan, että hän tunsi käsivarren kostuvan sen sisässä. Hän istui hetkisen ääneti antaen pahimman mennä ohi. Sitten hän sanoi:
— Kyllä sinusta taas mies tulee, pikku Kalpa. Mutta kerro nyt minulle kaikki.
Ja Onni tunnusti kaiken. Töytäyksittäin ja sekavasti hän sai sen sanotuksi, mutta monista murto-osista tuli lopuksi kuitenkin käsitettävä kokonaisuus. Hän kertoi kodistaan ja isästään, jonka tattarisilmäinen ryssä oli tappanut, vihasta, jota hän yksikseen kantoi kotonansa, kunnes se ajoi hänet sotaan. Hän tunnusti kostonajatuksensa ja salaiset laskelmansa eikä vaiennut edes etsinnästään suurissa metsissä. — Sen vuoksi minä silloinkin juoksin erilleni komppaniasta, sanoi hän. Viimeiseksi hän tuli Iisakki-enon kuolemaan, ja silloin hänen taas oli vaikea puhua. — Sillä tietäkää, Luutnantti, etten minä sen jälkeen enää ymmärrä mitään, en enää käsitä, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä tiedä sitäkään, oliko oikein, että läksin sotaan isän vuoksi, niin että kyllä kai Luutnantti ymmärtää, ettei minun laitani ole hyvä.
Jos Onni oli takertunut toivomaan ihmeitten tekijää, joka parantaisi parantumattoman, ei hän omalta kannaltaan aivan pettynyt. Luutnantti ei pettänyt häntä. Hän uhrasi sen yön lyhyen unen istuakseen itkevä poikaressu polvellaan. Oikeastaan hän auttoikin vertaistaan. Itse hän oli nuori ja köyhä kirjaltaja, ja kotiseutunsa kansansankariksi hän oli tullut vain voimakkaan sydämensä ansiosta.
— Pikku Kalpa, sanoi hän, ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut vaikeampaa kuin useimmilla muilla. Tässä sodassa tapahtuu hirveitä asioita, enkä minä kehoita sinua unohtamaan Iisakki-enoa. Mutta kehoitan sinua tulemaan mieheksi jälleen, pikku Kalpa. Ja saat nähdä, että vielä tuletkin siksi, kunhan me molemmat vain autamme toisiamme.