— Ei minua enää haluta tapella, sai Onni sanotuksi.
— Ei sinun enää pidäkään tapella niinkuin ennen. Laskusi ja muut sellaiset voit rauhassa jättää sikseen. Sinun ei ole taisteltava omaksi hyväksesi, vaan isänmaan puolesta. Sillä katsos, kaiken tämän kurjuuden kautta me kuitenkin kuljemme kohti suurta päämäärää. Kohti isänmaamme vapautusta. Ja mitä luulet kaikkien meidän surujemme, kaikkien niiden ihmishenkien, jotka nyt tuhoutuvat, merkitsevän sen asian rinnalla. Se on suurta työtä, pikku Kalpa. Ja siinä työssä pitää sinun olla mukana.
Hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi miettivästi ikkunaan, joka ei vielä jaksanut laskea sisään mitään valoksi nimitettävää. Sitten hän kysyi:
— Oletko milloinkaan ollut ulapalla pimeässä ja nähnyt majakan?
— En, vastasi Onni vähän hämmästyen, en ole matkustanut laivassa yöllä. Mutta kyllähän minä tiedän, että majakat valaisevat väylää laivoille, ja olen nähnyt ryssien valonheittäjänkin.
— Hyvä, sitten tiedät myös, miten voimakkaasti se valaisee. Sellaista valoa tarvitsee merenkulkija ollessaan aaltoisella ulapalla näkymättömien karien keskessä. Silloin hän tietää väylän eikä välitä mistään muusta kuin valosta, jonka mukaan hän ohjaa kulkunsa. Luulen sinun nyt tuntevan jotakuinkin samoin kuin purjehtija, joka kyntää pimeää merta eikä löydä sitä valoa, jota hän etsii. Mutta minä vakuutan sinulle, että se valo kuitenkin on olemassa. Suomen on päästävä vapaaksi! — se päämäärä loistaa, pikku Kalpa. Siinä kaikki mitä tarvitsemme tietää, jotta kurssi olisi meille selvä.
Luutnantti pysähtyi taas ja kuunteli. Poika itki yhä lyhyin väliajoin, mutta nyyhkytyksiin oli tullut lohdullisempi ääni, ne eivät enää kuuluneet niin epätoivoisilta kuin äsken. Nyt itku oli kuin sadetta, joka lankeaa kylvön jälkeen. Ja hän jatkoi kylvöään:
— Ei pidä vihata niin paljon, ei ryssiä eikä muita, mutta pitää sensijaan rakastaa isänmaata sitä enemmän. Oletko milloinkaan ollut maalla kesällä, täällä metsien ja järvien keskessä?
— Olen kyllä, kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanha.
— Mitä teit sinä kesänä?