— Muistan joskus veistäneeni pillejä. Pajunoksista.
— Sittenpä sanon sinulle erään asian. Eivät edes ne pillin pahaset olleet oikein sinun omiasi. Sillä oksat, joista ne veistit, kasvoivat maasta, joka oli riistetty meiltä. Mikään ei ollut meidän omaamme siihen aikaan. Ei maa, jolla kuljimme, eivät järvet, joilla sousimme, eivät puut eivätkä pellot meidän ympärillämme, eivät ihmiset, joiden kanssa puhelimme, eikä leipä, jota söimme. Sillä kaikki ne yhteisesti muodostavat isänmaan, eikä isänmaa ollut meidän. Mutta nyt juuri me otamme sen takaisin.
— Mutta, keskeytti Onni arvelevasti, jos kaikki tuo taas tulee omaksemme, niin en kuitenkaan oikein usko, että se missään tapauksessa voi tulla minun omakseni. Muistan, että kerran kävin metsässä kirves mukanani ja kaasin yhden koivun. Silloin tuli eräs lihava herra ja huusi, että puut olivat hänen, ja usutti koiran kimppuuni. Minusta ikäänkuin tuntuu, ettei olisi toisin sittenkään. Vai mitä Luutnantti?
— Sitä asiaa en tarkoin tiedä. Mutta sen vain tiedän, että kun Suomi on vapaa, voi täällä taas asua onnellisia ihmisiä, ja onnelliset ihmiset ovat hyviä. Heidän ei tarvitse kiusata toisiansa kuten me teemme. Ei paljon merkitse, mitä kukin omistaa, sillä itse isänmaan he kaikki omistavat yhteisesti. Sen minä vain tiedän, että kun tämä on ohi, niin missäpäin maata kulkenetkin, joka paikassa voit iloisena katsella kaikkea hyvää ja kaunista sekä sanoa: se on osaltansa minunkin ansiotani. Ja jos ei sinua silloin enää ole olemassa, ei sinua unohdeta. Kun ihmiset muistelevat meitä, sanovat he: Suomella oli poikia, ja yksi heistä oli Onni Kalpa. Vielä sadan vuoden perästä astuu talonpoika kesäisenä aamuna tupansa portaille, ja kun hän auringonpaisteessa katselee peltojaan, niin muistaa hän itselleen kerrotun, etteivät ne pellot isoisän aikana yhtä riemuisasti kasvaneet, kun ryssä maassa raivosi. Silloin hän paljastaa päänsä ja sanoo: Suomella oli poikia… Ja vaikkei hän muistakaan meidän nimiämme, niin kiittää hän sinuakin, pikku Kalpa.
Luutnantti vaikeni. Onni Kalpa oli nukahtanut, puoleksi hänen polvellaan, puoleksi penkillä. Luodin reikä ikkunassa vihelsi hiljaa. Kalpea päivä lankesi jo tupaan ja valaisi pojan laihat ja likaiset kasvot, joissa oli juovia kyynelten jäliltä. Luutnantti istui ja katsoi riutuneisiin piirteisiin, ja hänen silmiinsä tuli kaunis hohde.
Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, sen hän ymmärsi, ja nelitoistavuotias sielukin tarvitsi aikansa. Mutta pojan kiusatun pyöreän pään ympärillä säteili kuitenkin kuin palautuvaa rohkeutta. Luutnantti tiesi, että isänmaa oli saamaisillaan takaisin kadotetun lapsen.
X.
Verinen marssi etelään oli jo täydessä käynnissä. Yötä päivää kaikui töminä sulavilla mailla. Raskaita sotilasjunia vyöryi puhkuen jälessä; miehet lauloivat tupruavan savun alla, joka lensi valkoisena tervehdyksenä yli ohivilahtavien kylien. He lauloivat ja heistä tuntui, että korskuva savupiippukin huusi iloaan aurinkoiselle taivaalle; myös höyrypilli vihelsi alinomaa samaa kimakkaa säveltä: etelään, etelään! Lakkaamatta kulku kasvoi vahvuudessa ja laajuudessa; harvat joukot imivät itseensä uusia voimia vapautetuista kylistä, paisuivat ja tihenivät, ja lumivyöryn tavoin harmaa väki laskeutui alas pohjoisesta. Ahdistava paikoillaanpysyminen ja sala-ammunta olivat lopussa; nyt vihdoinkin alkoi täysi tosi, sanottiin. Tunnettiin taas joka hetki, että oli sydän rinnassa, vasemmalla puolella. Miehet katsoivat toisiansa lämpimästi silmiin, heittivät kiväärin olalleen ja lähtivät matkaan.
Ulommaisilla linjoilla tapeltiin yhtämittaa. Länsi-Suomen halki työntyi töytäyksittäin palava vyöhyke, joka jätti savuavaa hävitystä jälkeensä. Melu ja räjähdykset kaikuivat sieltä kuulakkoina maaliskuunöinä peninkulmien päähän hiljaisille seuduille, jotka vielä olivat synkkiä ja sairaita, hautoen mielessään, mitä heille itselleen eilen oli tapahtunut. Silloin tällöin leimahti taivaalle kirkas liekki, valaisten reuhtovien olentojen sekamelskaa. Ja perästä tulevia joukkoja vastaan kärysi kirpeä palaneen haju ja tuijotti nokisia tiilirunkoja.
Mahtavaa kansantulvaa pohjoisesta puhkoi alinomainen virta päinvastaiseen suuntaan, vaikkakin äänetön ja piilotettu. Se juoksi kymmenissä uomissa tulilinjoilta sitomatupiin ja sairashuoneisiin ja täytti ne haavoittuneilla ja kuolevilla. Yhtämittaa kitisi lepattavilla vaatteilla peitettyjä rekiä piloilleajetuilla teillä, lakkaamatta höyrysi pieniä kiireellisiä junanpätkiä, kuljettaen pois kuormittain loppuunkäytettyjä ihmisruumiita. Kylissä tytöt sitoivat katajaseppeleitä, nikkarit höyläsivät päivät päästään honkakirstuja, maalarit piirsivät nimen toisensa jälkeen kapeisiin valkoisiin puuristeihin. Joka sunnuntai seisoi mustia pappeja virsikirjoineen ja lapioineen avointen hautojen ääressä; hartaasti putosivat lapiolliset, vaimot itkivät hiljaa ja niistivät kasvonsa punaisiksi kevättuulessa. Nukkavieru kansakoulunopettaja astui laihana luodulle kummulle ja antoi valonsa loistaa lohtua ylevin sanoin. Mitä haudoilla sanottiinkin, aina oli sama sisältö puheissa, jotka milloin olivat koruttoman kauniita, milloin hieman kömpelöitä: