Koskaan tyynemmin et lepää,
synnyinmaa,
kuin sun poikais uhrikuolon jälkeen
puolestasi, synnyinmaa!
Mutta kaiken tuskan ja ahdistuksen yllä lepäsi kirkas kevättaivas, katsoen hämmästyneen sinisilmäisenä alas ennen niin hiljaiseen Suomeen. —
Tässä suurien asioiden järjestetyssä kulussa marssi mukana pieni Onni Kalpakin. Milloin hän ajoi jonkun matkan junassa, milloin tallusti muutamia peninkulmia joukkojen keskessä, mutta aina hän teki niinkuin Luutnanttikin. He pitivät yhtä, he kaksi. Onni ei ylimalkaan voinut ajatella, että he milloinkaan eroaisivat.
Hän oli taas tullut puhtaammaksi kasvoiltaan ja suoremmaksi selästään. Hän ei milloinkaan hymyillyt, ja harvoin hän puhui muuta kuin jonkun välttämättömän sanan, mutta Luutnantti huomasi, että hänen mielensä päivä päivältä yhä parani. Tuotti hänelle omalaatuista iloa tänä suurena, mutta kiihkeänä aikana tuhlata koko epäajanmukainen, oikeudentuntoinen hellyytensä tälle pienistä pienimmälle. Sitäpaitsi se ei ollutkaan niin yksipuolista ottamista ja antamista, kuin olisi voinut luulla. Onni kai tiesi, että voimakkaasta miehestä hänen rinnallaan oli lähtöisin koko se salainen terveys, jonka hän hitaasti tunsi virtaavan kiusattuun ruumiiseensa; mutta tuskin hän aavisti, että hän itsekin kaikessa heikkoudessaan oli voimanlähde tälle miehelle. Niinä päivinä täytti Luutnantin, niinkuin kaikki muutkin, yksi ainoa ajatus: murtaa ja tappaa. Hän tiesi sen olevan vain keino, eikä hän koskaan epäröinyt. Mutta juuri senvuoksi oli hyvä vaalia lähellään pientä suljettua maailmaa, joka äsken vielä oli niin sortunut ja hävitetty, mutta jossa nyt jokainen uusi päivä rakensi ja paransi. Pieninkin ystävyyden osoitus, jokainen hyvä sana, jonka sille taholle kiireessä heitti — kaikki otettiin siellä talteen ja koottiin kulmakiviksi uuteen perustaan. Oli hyvä seurata sellaista silmiensä alla, se vahvisti uskoa tulevaisuuteen paljon enemmän kuin hän itse huomasikaan. Sillä kun Luutnantti katsoi Onniin, ajatteli hän: kaiken tuhotun voi korjata tässä maailmassa, kunhan vain joku rakastaa tuhottuja. Se ajatus kulki hänen mukanaan pitkin teitä, raikastui kevätilmassa ja kasvoi yli alkuperäisten mittojensa. Siten viime kädessä juuri Onni Kalpa täytti hänen mielensä iloisella luottamuksella: samalla tavalla kehittyy kyllä isänmaankin asia, kunhan pahin on ohi.
Onni puolestaan ajatteli myös isänmaata rämpiessään maaliskuun vetelissä suurine pieksusaappaineen, jotka jo olivat enemmän ruskeat kuin keltaiset. Ei niin, että hän yht'äkkiä olisi muuttunut tietoisesti isänmaalliseksi, se kävi yli hänen kykynsä. Yleinen innostus veti tosin hänetkin jossain määrin mukaansa ja taajensi hänen askeliensa tahtia. Mutta hän oli ollut mukana liian monissa vaiheissa, mielialoista enää hurmioituakseen. Hän oli kuulunut kuolettavasti haavoittuneisiin, vaikka koko ajan olikin ollut jalkeilla. Nyt hän asteli ajatellen isänmaataan kuten muutkin, mutta omalla tavallaan.
Hän oli itsetiedottomasti saanut kokea Luutnantin sanojen totuuden, että isänmaa on kokoonpantu suuresta joukosta erilaisia asioita, mutta tuskin kenellekään kaikista näistä asioista yhteisesti. Onni Kalvalle tuli isänmaaksi ihminen. Eikä ainoastaan niin: kaikki mitä tämä ihminen teki tai sanoi, kaikki mitä hän tahtoi tai minkä puolesta taisteli, kaikki sekin oli hänelle isänmaata. Onnin pyrkimykseksi tuli omaksua kaikki tämä, ja vähitellen se valoi hänen mieleensä uutta vakavaa levollisuutta. Sillä tiellä isänmaa tuli hänelle kaikeksi kaikessa.
Eikä hänellä muuta enää ollutkaan.
Vanhat laskunsa hän oli hyljännyt. Taistelutkin olivat kehittyneet niin verisiksi ja melskeisiksi, että olisi ollut mahdotonta pitää selvää niistä, Sensijaan hän Luutnantin kehoituksesta oli ruvennut laskemaan kaikki valloitetut kylät, joiden läpi he kulkivat. Hän teki sen aluksi puolittain kuin käskystä, puolittain jonkinlaiseksi huvikseen. Muutamassa päivässä se kuitenkin jo muuttui tavaksi, ja vihdoin tuli jotain sielusta ja sydämestäkin mukaan näihin laskuihin. Varsinkin senjälkeen kuin hän oli huomannut, että Luutnanttikin tuntui laskevan. Eräänä aamuna komppania kulki sohjoisen jään yli. Heti heidän tultuaan toiselle rannalle Luutnantti nyökkäsi hänelle päätään ja katsoi järvelle:
— Ensi kesänä tuolla selällä soutelee vapaita ihmisiä.
Ja päivemmällä, kun he jo olivat saavuttaneet etujoukot ja lyhyen kahakan jälkeen nousseet eräälle harjanteelle, hän jälleen katsoi taakseen ja sanoi: