XI.
— Luulen meidän jääneen yksin, huusi Luutnantti. Painaudu maahan, saamme pian vahvistusta!
He olivatkin yksin. He makasivat loivan kirkonmäen rinteellä, auran kärkenä liikkumattomia ruumiita, joilla kaikilla oli pää ja kivääri samaan suuntaan ojennettuina. Huutojen raikuessa aura oli kyntänyt vastamäkeä kirkkoa kohti, mutta pysähtynyt temppelistä ja sitä ympäröivän harmaan kiviaidan takaa tulevan tulen alle. Oli vaikea sanoa, kuinka moni heistä vielä kykeni nousemaan ja hyökkäämään edelleen, kaikki makasivat maassa. Ilman helvetillinen melu teki mahdottomaksi edes koettaakaan asettua yhteyteen muiden kuin lähimpien naapuriensa kanssa, jotka mahdollisesti eivät vastanneet.
Oli valloitettava eräs viimeisistä seuduista ennen kaupunkia, mutta siitä seudusta tuli myös verisin. Talosta taloon he olivat tunkeutuneet, rikkiräjäytettyjen lauta-aitojen läpi ja kaikenlaisen rojun sotkussa. Välistä he takertuivat katkenneisiin puhelinlankoihin tai kompastuivat maassa roikkuvaan valojohtoon ja lankesivat päistikkaa liejuun, joka sinä päivänä tuntui tahmealta aivan erikoisella tavalla. Melu pihoissa oli hirvittävä; joka suunnalla paukkui, ja melskeen keskestä vihlasi joskus kuolevien hevosten käheä huuto.
Mutta tämän noitatanssin kestäessä kylän punainen tiilikirkko seisoi kukkulallaan kivisen aidan ympäröimänä. Viholliset olivat sen vahvasti miehittäneet. Iltapäivän aurinko, joka paistoi sen toiseen kylkeen, kohtasi ikkunoissa ainoastaan lasin sirpaleita, joita riippui niiden holvatuissa kamanoissa; mutta ammottavista aukoista pisti esiin mustia pyssynpiippuja joiden selät kiilsivät illan valossa. Kirkon ympärillä oli kauan ollut rauhallisempi piiri, mutta nyt se oli valloitettava.
Vieläkö Luutnantti eli? Onni käänsi hädissään päätänsä.
Kyllä hän eli. — Pysy hiljaa, äläkä liiku! huusi hän.
Onni painautui taas tiukasti maahan. Heidän yllään lyijy vinkui ilmassa, mutta he makasivat pienessä notkelmassa ja olivat saavuttamattomia. Ettei vain joku ampuisi kirkon katolta tai tornista?… Hän kurkisti varovasti ylös. Yksi torninluukku oli tosiaankin auki, ja jotakin siitä pisti esiin, mutta oli käännetty toiseen suuntaan. Kaikissa tapauksissa oli maattava kuin kuollut, kunnes tulisi vahvistusta. Missä se viipyikin?
Hän tunsi makaavansa jalat lumessa, mutta yläruumis paljaalla maalla. Rinnan alla oli haalean kosteata, ja eikö liekin aurinko niin omituisesti lämmittänyt selkää? Poskeansa hän painoi karkeaan turpeeseen viimevuotista ruohoa; ehkä siinä joku korsi oli säilynyt vihreänäkin? Hän hiveli ihoaan turpeeseen. Viime kerrasta oli jo kauan.
Onni ajatteli: