Viimeksi makasin kai paljaalla maalla mennä syksynä Lindströmin riihellä. Ilkeä juttu se silloinen, mutta ei ole leikkiä tämäkään. Hyvä oli sentään, ettei se silloin tapahtunut. Tänään se ehkä tapahtuu, mutta näin on parempi. Vain yksi asia on ikävä. Jos se tapahtuu tänään, saan hävetä, jos ne sitten tulevat minua riisumaan. Sukat ja muut loppuivat jo marssin alussa, eikä paidastakaan enää lie paljon jälellä. Mitä sanoo Luutnantti, kun tulee minua katsomaan? Kunpa vain eivät ottaisi univormua…
Missä viipyi vahvistus?
Onni kurkisti taas ylös. Kaukana torninluukussa liikkui jotakin, piippu kääntyi ja juova suuntautui tännepäin. Laskisivatko ne pari patruunanauhaa ruumiisiin, ollaksensa niistä varmoja?
Samassa kajahti eläköönhuuto alempaa mäenrinteestä. Nyt uusi aura tuli. Yksi ja toinen entisistä liittyi siihen, ja luoteja alkoi vinkua kummaltakin suunnalta.
Luutnantti oli jo jaloillaan, Onni sieppasi kiväärinsä ja syöksyi perästä. Ylös kirkkoa kohti hyökättiin — eläköön!
Mutta kesken juoksun hän näki jotain. Tuolla, kiviaidan takana… Aurinko paistoi suoraan sinne. Pieni valkoinen ympyrä, se ikäänkuin kasvoi. Ja keskellä ympyrää musta pyöreä reikä … kuin silmä. Nyt se katsoi suoraan Luutnanttiin, kohta se tulisi…
Ruskeat pieksut juoksivat epätoivoisen kiireesti mäkeä ylös. Ei niillä vielä milloinkaan ollut ollut sellaista vauhtia. Mutta ne saavuttivat päämääränsä. Hän tunkeutui takaa Luutnantin sivu, huitoen ja huutaen.
— Laskekaa, laskekaa! huusi hän.
Hänen ainoa ajatuksensa oli, että hänen piti päästä Luutnantin ohi, miksi — sitä hän tuskin tiesi. Hänen vain täytyi, ja hän juoksi suoraan kohti valorenkaan mustaa silmää. Nyt ei enää ollut pitkältä…
Silloin jokin poltti hänen päätään. Hän tupertui turpeisiin ja vaipui syvälle pimeyteen.