Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään. Sitten tuntui, kuin olisi hänet hitaasti heijattu ylös suuresta syvyydestä, johon hän oli pudonnut. Kuului jotakin hänen korvissaan; nyt hän tunsi sen äänen, kiviporien ääni! Ja hän sanoi:
— Missähän isä tänään poraa?
Hän avasi silmänsä katsoakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hänen ympärillään oli pohjattoman pimeätä; ja pimeys ikäänkuin keinui edestakaisin, vaikka olikin vain pimeyttä. Ja nyt sen läpi surisi jokin keltainen kipinä. Se vain surisi ja surisi hänen ympärillään, milloin keltaisena, milloin punaisena, ja nyt se jo oli hänen päänsä sisässä. Se poltti siellä, poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, mitä se oli, ja sanoi:
— Saakelin ampiaiset!
Sitten kipinä hävisi ja itse pimeyskin, ja hän vajosi taas syvyyteen eikä enää noussut.
Lakastuneessa ruohikossa muutaman askeleen päässä hänen takanaan makasi
Luutnantti lävitseammuttuna ja kuolevana.