Nyt luuli hetken tulleen lautamies työ täydentää. Hän nousi nopeasti ja yli pöydän kurkoittautuen lähelle rengin korvaa painoi suunsa. Hän jotain käheästi kuiski tälle, valahtain valkeaksi kasvoiltansa. Hän jotain kysyi, vastausta vaati.
Oliko myöhä? Sammuneena nukkui nyt jättiläinen vaiti penkillänsä. Ei vastausta. Rengin pää vain painui alemma alla kysymyksen taakan. Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi nyt kävi lautamies ja vavahteli. Hän kumartui ja kysyi uudelleen ja kuulosteli tuskin hengittäen. Pää rengin painui alemmaksi taas, vaan mykäksi jäi avonainen suunsa. Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille renkinsä Pankari ja polvellansa ponnisti selkään velton jättiläisen ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen. Ovelle retkahdellen mentiin näin ja portaille — sai siinä ruho vauhdin ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.
Sumussa pää, vaan iloisella miellä eteenpäin hoiperteli Markus kohden jotakin ylhää, joka viittoi yössä. Niin kumman suuri oli kirkonkylä, ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti. Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin kirjoissa jossain siitä kerrottiin, ja auma, jonka ohitse hän kulki, — se oli merkillinen liikkumaan ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi! Pankari kunne jäi, se kurja raukka? Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. — Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!… … kuin rotan loukko… seinät kylkiin kolkki molemmin puolin, kulki vaikka kuinka. Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä… Hän talsi, talsi kärsivällisesti. Hän pyrki jotain kajastusta kohden, hymyillen joka hohti häntä varten. Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi näkymätönnä ohjailisi häntä. — Pankari kunne jäi, se piru parka?…
Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan… Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä, ja sisään joutui hän kuin lentämällä. Johonkin pehmeään hän kompastui, vaan hyvä oli siinä hänen maata kuin ruusuvuotehella konsanansa, ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt lähestyi häntä, koski olkapäähän… Hän silloin autuaana lepoon painui ja uneen vaipui kädet ristikkäin.
Vaan sikolätin eessä lautamies hetkisen vielä seisoi kuulostellen, sisällä kunnes kaikki järjestyisi. Hän sitten astui kaivon luo ja nosti jääkylmää vettä syvyydestä sen, valellen kauan sillä kasvojansa. Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi, samettiliivit kauniit ylleen puki, säkenin kirjaillut, ja valkopaidan; huolella siistiytyi hän peilin eessä; sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.
Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde valaisi seuralaista valkeata ja säikkynyttä — siinä oli Klaara. Hän johti neidon sikolätin luokse, avasi oven sekä lyhdyllänsä valaisi asukkaita pahnojen. Lihava, punasilmä emäsika heräsi unestansa röhkien, vaan sian kupehella näkyi jotain valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa. Pankari lyhdyllänsä lähemmältä valaisi sekä näytti kädellään: »Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»
II.
TALVI
Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt, sen alla nukkui virta, järvi, pellot, valveilla joskus ihmiset vain liikkui. He kyhnöttivät tuvan lämpimissä ja tungeksivat liki toisiansa luo lieden, vaieten ja tuijotellen. Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki ne lumikatoin kirkon ympärille kyyrylleen olisivat painautuneet kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen, etsien turvaa, yksin peljäten talvisen lakeuden autiutta.
Ne palmikoivat yhteen sauhujansa kuin vakuuttautuen ja julistaen: on meitä monta, lämpöä myös paljon. Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin puhuri pohjan lietsoi kylää kohden kuin huokauksin raskain manan mailta. Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa, kohottain siunaavasti kukkoansa pilviä kohden, jotka pimittäen ylitse lakeuden purjehtivat.