Vedessä kaksin kerroin saari kellui, kaksine metsinensä, sauhuinensa, vain tummempana hieman aluspuolta. Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi keskellä kuvaa, tuijotellen häntä — nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi tuo nelisarvinen ja kaksipäinen punainen kummitus ja vartoi; eikä Jannea missään Markus renki nähnyt.
Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren ympäri aivan — pukki kulki myötä ja teki käännökset kuin sotamies, kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne. Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti. Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan ja heitti nassakkansa ruohikkoon. Ja pukin valmistautuessa puskuun, lekkerin lennättääkseen järveen, hän veneestä loikki veden roiskuessa ja tarttui hirmun sarviin takaapäin ja puristi kuin pihteihin sen kiinni. Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.
»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää? Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»
* * *
»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki, kun viinoinensa tupaan astui jälleen ja lautamiehen yksin näki siellä, — »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.» Karisti tuhkan piipustansa ukko ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään, me kahden ryypyt tänään kallistamme.»
Silmäsi ällistyen häntä renki; hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät. Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt ois jousen Pankari, ja sitten syntyi äänettömyys kuin ennen kamppailua.
He istuutuivat kahden puolen pöytää kookkaina, jäykin ilmein vastatusten. Pöydällä honkaisella kummallakin edessään oli tuoppi sekä kippo; toisella puolla paksun nassakan, toisella sahtitynnörin näit suuren pöydälle nousseen, tappi irrallansa. Kun ensin oli kipot viinaa täyteen kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit, Pankari kipon pöytään kopahutti, ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat, vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.
Hämärtyi heidän ympärillään tupa. Ei käkeäkään kohta nähnyt enää, kuin jostain kaukaa pimeyden maasta se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan. Vaan vaskipannut uunin reunustalla kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat, ja leili, hohtaen kuin öinen kuu, tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä. Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka rengistä sekin tuntui harvenevan, ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.
Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi lävitse rengin sielun, vyörytellen elämän hurmaa yllä hornankuilun, jäljessä souti sahdin mainingit kuin huokaukset tummat syvyydestä. Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla auringon paisteessa kuin kuningas, ja koko mailma häntä kumarteli, ja joku armahasti tähkäin takaa avoimin sylin häntä vastaan astui, kultaiset rahat joka sormen päissä. Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan, liejua täynnä suu, kun kaikki toiset hääsaattueessa yllä soutelivat, eivätkä kuulleet hänen huutojansa… Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään ja virnisti kuin susi Pankarille.
Nyt huomasi hän, että kieli liikkui ja haastoi kaikenlaista, selvennellen sanojen sisältöä monin kuvin. Elämä oli ensin näyttänyt kirkkaalta ilon sinitaivahalta; hän sitten itki, kurjaakin se oli ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta; ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun, kun suosiossa naisten on kuin hän; hän komeili ja kerskui pitkän tovin, hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan, ja viimein pääsi hänen huuliltaan väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».