Niin oli kulunut jo neljä yötä, hän odotteli; Klaara tiesi kyllä: hän pienintäkään pakkoa ei käytä. Vaan silloin tapahtui tuo tavaton, tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen pusersi miehen sekä kylän tietoon julisti koko hänen häpeänsä. Kahtena yönä oli niin jo käynyt, mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi avainta, kelloansa: kaksitoista.

Tuvasta kuului kellon korahtelut, ja käki alkoi pitkään kukahdella. Jokainen kukku hikivirran nosti otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu. Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti, heilurin lyönnit tasaiset vain kuului. Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut. Pankarin rinta hiukan rauhoittui. Ehkäpä oli voitettu jo vaiva, hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?

Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?… Hiljainen hipse — sitten askeleita, kaamea kulku eteisuksen luo. Tartuttiin lukkoon… kerran… toisen kerran… ei, avain oli poissa… askeleet kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät ympäri sitä kumman kuollein äänin. Ne toista pääsytietä hapuilivat.

Pankari lojui yhä vuoteessansa. Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut. Jäykistyneenä lepäsi hän siinä ja salli kaiken tapahtua vain. Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä hänellä kulki, päähän viimein nousten; se kasvoi joka askeleella, jonka hän lähestyvän kuuli huonettaan, se laski hiukan, kun ne poistuivat päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat. Viimeinen ehkä oli tämä kierros?… Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?… Kilahti silloin haka akkunan ja kuului avattavan ruudun rämy. Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.

Seinällä taskunauris naksutteli, tuvasta kuului lyönnit heilurin: tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei. Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi avaimen kellon luota ottamaan. Hän huojui ulos, lukon aukaisten, ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.

Niin kului tunti, kului vielä puoli, ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä. Silloinpa kuului kärryn jyrinää ja askeleita raskaan saapasparin. Eteisenovi kävi, halki tuvan askelten kapse Klaaran sänkyyn johti. Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä ja itkuinen kuin avuttoman lapsen, levollinen ja lohduttava toinen.

Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet Joosua jälleen oli löytänyt, isällisesti kotiin kuljettaen. Nyt istui partaniekka vuoteen luona ja lohdutti ja tyynnytteli häntä, ja ääni nousi, laski tyynin lainein kuin kehto, joka uneen tuuditteli sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka… Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko punervan hohteen huoneen seinään loi, hän vasta hiipi ovelle ja poistui. Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.

Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin. Taas oli tuska hänet jättänyt hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.

AAVE

Ei hauku koirat enää. Äänetönnä valoisa yö nyt lepää seudun yllä. Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä nukkuvat leivot, eikä karmas laulu ruisrääkän vielä ole alkanut. Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta ruisvainiot; ei leyhy pieninkään huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa, se hengittää kuin rajatonta rauhaa ja heilimöinnin aikaa unelmoi. Vain uduttaret leijaa valkosiivin kuin unten harso lakeuden yllä; joella aaltoilee se taajoin joukoin ja virranvedon myötä karkeloi järveä kohden, joka lepää alla tiheiden usvaverhojen kuin vanki.