Vaan porrasaskelmalle vaipuneena Pankari karski istui, painaltaen pois kääntyneenä käsiin kasvojansa. Hartiat vavahteli — Jumalansa ja seurakunnan nähden itki hän.
Välehen tointui Klaara kuitenkin, vaan oli niinkuin poissa, äidilleen ei sanaa vastannut, ei papillekaan. Veljensä silloin hänet nostivat ja varovasti kuljettivat ulos. Tungeksi ympärillä kalvas kansa; ahdistus oli lauennut, ja nyyhky ja siunaukset morsianta saattoi. Portilla ootti, käyrät painuneina, iloinen soittokunta murhemuodoin; nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat. Ja joukon jälkeen yksinäinen mies asteli alla päin ja äänetönnä.
Sillalla hetken seistiin epäröiden, minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä. Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu ohjetta selvää, hän vain ravisteli mietteliäänä vanhaa paimenpäätään. Hänelle totisesti ensi kertaa tällaista sattui, lausahteli hän, ja sieti ottaa selvää säännöksistä.
Nyt astui esiin äitimuori, nosti päin toista rantaa käden käskevästä ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!
Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.
PANKARIN KAMPPAILU
Pankari huoneessansa yksin nukkui aviovuoteessansa valtaisessa, jo neljä vuotta leskikalseassa. Hopeanauris suuri naksutteli seinällä ja sen luona riippui kookas, lehtevä avain, kulunnasta kirkas.
Jo puoliyötä lähenteli kello, vaan vielä hohti valo ulkoisalta ja katsoi seinämiltä liikkumatta, varjoa vailla, kuolleen kelmeänä. Hän näki, kuinka pikku osoitin taululla valkealla kellon kiersi kuin ajamana hetkein kiireisten. Se oli aina naksutellut siinä veljellisesti, tyynesti, vaan nyt se pisteli kuin neulavirroin häntä.
Hän yhä levotonna kääntelehti vuoteellaan, painautuen pieluksiin tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan. Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen avainta niinkuin toivon valkamaa. Sen ottanut hän oli ensi kertaa ovelta eteisen — se auttoikohan, se estiköhän kummittelun? — taikka sen täytyiköhän silti tapahtua tahdosta jonkun voiman salaisen?
Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara. He päivin kohtasivat vain, ja työnsä tekivät, monta sanaa vaihtamatta. Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä, hän kamarissa, ovi suljettuna. Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka, ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.