Pankari korkeana mustissansa, harmaina kasvot, astui käytävää, ja valo leuan vapisevan kieli. Varjona liukui hänen rinnallansa ääneti Klaara, vaikka valkoisissa hän oli myrttiseppeleestä aikain.
He pysähtyivät alttarille, jossa koivujen vehreydessä musta pappi odotti pyhä kirja rinnallansa. Puvulla valkealla Klaaran loisti auringon säteet vihertävin varjoin, ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet. Lumeksi jäätyneeltä näytti hän, vaan yllä lautamiehen synkän pään värisi valojuovat levotonna.
Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen, naisäänten kimeästi veisatessa, holveja kohti kaikuen ja häipyin urkujen jälkisoittoon hiljaiseen. Hiljeni yhä. Luona oven vain värisi vielä joku vanha ääni, seuraten varmaan jotain väärää virttä Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus. Aukaisi pappi raamatun ja alkoi Paavalin sanoin tosirakkaudesta.
Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui, kuin kauan sitten hukkunut hän oli toivottomuuden rannattomaan mereen. Takana kohisi ja kiehui, hyökyi, edessä kuohui hän ei kuullut mitään, hän tiesi vain: se oli sama virta ihmisten pahuuden ja vääryyden. Mitäpä koski häntä virran juoksu? Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.
Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein porttia kohden, josta kesä vihmoi ilvettä valon yöhön kuoleman. Hän myöhään vasta huomasi, se että ikkuna avoin oli sakariston.
Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla. Kumartui kukkalehvä pihlajan ylitse hautakiven sammaleisen, ohitse liihotteli perhosia, ja muurin yli, alta pihlajan kappale kylätietä näkyi, joka kaarteli kautta viherjöivän viljan pois kauas kohden — vuorten sinirintaa. Hän katsoi sinne, vailla kaipausta, ei ollut siellä hän, ei ollut rantaa.
Vain jonkun sanan erotti hän joskus, kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu, se kärsii kaikki, toivoo kaikki»… Kas, nyt istui pieni peippo sammaleella tuon hautakiven, luona pihlajan; se kohden oksaa kaulaa kurkotteli ja liversi ja nokki iloisesti koloja sammaltuneen kirjoituksen ja löysi jyvän, livertäen jälleen. Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu taas sadan suven jälkeen jossakin unhotetulla hautakivellämme, ylistäin iloa ja sammaleita… Vain hetkinen… Ja kuinka paljon ehtii jo sydän raukka kärsiäkään meissä!… — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika Pankari, Jumalan ja seurakunnan edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi tiehensä, jotain varmaan säikähtäin. Tuprahti tieltä sankka pölypilvi pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti rattailla noilla! Huima ajomies! Karkua kiiti kärryt vuorta kohden, kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti. Hevosen pää vain näkyi toisinansa, vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli ja ruoskaa käytti… — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt mies oli käänteessä, ja pölypilven hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne. Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo tässä edessä Jumalan ja seurakunnan» — —
Hän liikahti ja kädet nosti kohden avointa sakariston akkunaa kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa. Ja sitten ääntä päästämättä vaipui koivujen, alttarin ja papin eteen.
* * *
Kavahti pystyyn koko seurakunta, ja kylmät väreet kulki läpi joukon. Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä ei saanut kukaan järkytykseltänsä. Ja syntyi äänettömyys kaameampi, kuin huudettu jos oisi raikuvasti. Hämmennys tuijotteli katsein kalvain, ja kaula kurkollansa tähyiltiin vihille pyörtynyttä morsianta.