Ja vallesmanni tuli rautoinensa, ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo. Useat päivät metsää samoiltiin, vaan intoa ei tainnut oikein olla, näät vaikka raakaa työtä moitittiin, niin rengin puoleen mieliala kääntyi. Hän pahemminkin kostaa oisi voinut tytön ja sian vuoksi, tuumi moni. Ja rengin maine kasvoi edelleen.
Mieliä hämmästytti myöskin tieto, Pankari että syytteeseen ei vaadi renkiä teostansa. Ehkä mietti hän niinkin, että varmempaa on juttu kuitata tasan sekä päättää leikki, tai ehkä jalomielisyyttä näytti hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan. Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään istua saa hän, sanoi vallesmanni.
Ja viimein hänet vuorten metsiköistä vangiksi saatiin villin nälkäisenä. Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin ja reki lähti kirkon ahtehelta, hurrasi puoli kylää sillan luona. Ja Vanhantalon vinninikkunasta esille pisti jotain hohtavaista: tuo vanha, uskollinen puinen rengas. Ja ikkunassa huiski silkkihuivi, vielä kun reki mutkan taakse peittyi.
III.
KIRKOSSA
Juhannuslimot hohti alttarilla, sen punasamettista reunaa kaartain, ja juhlalehtimajan taustasta kultainen risti väliin kimmelteli kannella jättimäisen raamatun. Alttaritaulun varjostivat koivut; ne ojensivat tuoreet latvuksensa Lammasta kohden, joka rauhaisasti söi laitumellaan niiden lehvistöjä, toisessa sorkassansa poikkilippu. Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti, pasuunaa julman suurta puhaltain pirua kohden holvin vastapuolla.
Niin ihmeen valoisana loisti kirkko! Voi nähdä hietajyvät lattialla ja niskain pisamatkin edessänsä. Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi astunut tähän synkkään asuntoon. Ulkoa tulvi sisään valovirrat lävitse ikkunain ja ovenaukon, ne koivikosta sätehissään kantoi vehreän hohteen koko temppeliin. Ja auringossa kylpein sakaristo sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.
Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot olivat päättyneet, vaan vielä viipyi ahneesti odottaen seurakunta. Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä, tupaten täynnä oli kaikki penkit, ja seinävierilläkin seistiin vielä, hattuja hypistellen, tuijotellen. Ovella oli tungosta ja toraa, kun lapset, koirat ulos suljettiin. Lisäksi saapui Vanhantalon väki häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä, mitenkä synkkinä he heitä varten varattuun ensi penkkiin istuutuivat.
Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus, niin että hetken kuului, kuinka leivot liversi viirikukon ympärillä päin kirkkautta, kuinka kottarainen harjalla katon iloissansa kirkui.
Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta. Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui portaille oven ulkopuolle, jolloin häävirren aloittivat urut kirkon. Ovea kohden käänsi päänsä kaikki, nyt väki siellä kahtahalle siirtyi. Ja urut pauhasivat, kansa lauloi ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä. Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde kuin hautajaisissa, kun arkun kansi avataan ennen vainaan viime matkaa.