Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa. Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko ampiaisparven lailla Pankariin, rinteellä ilkeästi pöristen. Taloa lautamiehen saarsi kohta uhaten kohotetut kartturivit, ja piha täyttyi niinkuin satanut ois miestä satapäinen rääkylauma. »Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit! Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»

Ei vastausta. Juhlallisin salvoin uhmasi heitä ovi raudoitettu, ja mykin ruuduin katsoi ikkunat, kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa. Ei vastausta. Mutta melu kasvoi, ja joskus kuului lasin helinää, kun kiviäkin alkoi taloon sataa. Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti ovea potkuillansa takomaan ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.

Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi, ja niinpä ilmestyikin yllättäen Pankari portahille, kalvenneena vihasta, kookkaana kuin jättiläinen. Potkulla lennätti hän alas Jannen, niin että poikaa oksetutti aivan; vaan Pikku-Matin väänsi lautamies kerälle vallan sekä hänet heitti pihalle pallona, ja miestä silloin rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon. Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas, ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.

Satainen lauma alkoi epäröidä, metakka nolostuen hiljentyi. Ei odottanut ollut tuota kukaan! Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi. Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin: huomenna, ukko, varro huomenissa! Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö jo kohta lähde, että kunnialla voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun? Ja pako alkoi. Missä joku puikki varoen ulkohuonerivin suojaan, kuin välttämättömille tarpehille, seurasi kohta kymmenittäin muita. Ja illan tullen oli rinne tyhjä, Pankarin piha yhtä autiona. Kuin linna seisoi lautamiehen talo mykkänä, salvattuna, tuijotellen ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.

* * *

Vaan silloin syttyi siellä valo valju. Se miettein sairain loisti yli yön, se väliin hiljaa häälyi vedon myötä, yöilman leyhyessä ikkunoista. Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies portaille astui päivän sarastaissa. Hän talliin kulki, oven auki kiersi ja valjasteli uljaan juoksijansa.

Hitaasti yli sillan kieri kiesit. Ei ollut orhi oikein juoksupäällä, ja ruoskaa liioin muistanut ei mies, aatoksiin vaipuneena vain hän istui. Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän, vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.

Ja kumma rauha miestä ympäröi, kun aamun ruskossa hän ajoi siinä vuoria kohden vainioiden halki.

RUKIISSA

Kulona kiiti viesti kautta kylän kuin itse kirkko palamassa oisi: