»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut, Pankari itse hänet tänne nouti. Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä pulskasti kestitään ja siistitään — nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!» Niin kiersi kylää riemuitseva huuto, ja taivas hymyili ja kirkonkukko.
Ja huiske aitat sekä luhdit täytti, kun vaatevarastoista pengottiin esille pyhäliivit, silkkihuivit, ja joka poika, joka soittaa taisi, vaarnaltaan otti unhotetun viulun. Hän viritteli hetken vimmatusti, kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet, ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.
Tyhjinä kohta oli talot. Mummot vain hyljättyä pataa vartioivat, ja pienet piltit seisoi ympärillä, kysellen pelokkaina: onko sota? Tienhaaraa kohden vieri taaja virta helteistä uomaa pitkin kylätien, terveeksi pelastajaa toivottaen.
Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki portailla tien ja puhui saapujille. Villiä jätkäntukkaa parastaikaa keritsi siistimmäksi vanha renki — sen näki pojat, jotka ikkunoille kiipeili, toisiansa tuupiskellen. Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.
Hevonen kuulu pantiin valjaisiin, kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän, ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin. Ne koristeli kukkasin ja oljin, poimituin lähipellon pientarilta, nokkelat neitoset, ja huima soitto riihestä raikui yhteisharjoituksen.
Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa kajahti luota portaiden ja nousi päin pilvenhattaroita tungoksesta. Kuhisten koko piha hetken kiersi taikinan lailla, jota vatkataan, järjestys kunnes syntyi arvon mukaan. Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto, jollaista ei lie ennen kylä nähnyt. Viuluja kaksikymmeninen parvi hääpolskaa vingutellen ensin astui. Profeetan hepo sitten hiljaa kulki, ja matkaturkeissansa sitä ukko ankaran arvokkaana ajoi itse. Hän istui hikoillen ja kasvot loistain, vaan renki seitsenkymmenvuotias jalustimella takapuolla seisoi niin suorana kuin nihti keisarin.
Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt auringonkehrät, silat koristeltu ruiskaunokeilla oli huojuvilla. Kärryissä korkeimmalla istui Markus kuin valtaistuimella paljain päin, hatulla huiskutti hän muille joskus, vaan muuten hämillään hän oli vallan. Jäljessä astui näet arvokkaina rikkaita kirkonkylän isäntiä useat rivit, juhlallisin ilmein, ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä. Ja sitten tuli naisten taaja parvi pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin, jäljessä nyrkkisankareita talsi ja poikaviikaria, koiraa, lasta. Alemmas yhä arvoasteet painui aivankuin katot ympärillä kirkon, saattueen hännänhuikan kunnes päätti poikansa pojanpojan kanssa Viilus. Ei, viimeisenä luoviskeli vielä pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa; ilmassa nassakkaa hän heilutteli, eteenpäin joskus pukki häntä puski.
Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään. Talolta talolle kun retki kulki, portailla kaikkialla liinat huiski. Ja sillalle kun viimein saatto päätyi, aurinko kallisti jo länteen päänsä.
Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut! Rannoilta kaikkialta kaikui soitto, ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen, vastahan josta tähdenlennot säihki. Joella leiskui tuli: jättilautta tervaista puuta täynnä paloi siellä, soihtuja heilutellen rannemmalla veneitä souti veteen kuvastellen. Joosuan luona juhla aamuun jatkui: tömisti riihtä sadat kengänkannat, kun vanha renki johti purppuria, hääkarkeloa. Sinä yönä sortui profeetan riihen silta ryskehellä noustessa päivänkehrän — näihin asti se muistomerkkinä on säilytetty.
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin. Vaieten, pientareelta pientareelle he astelivat, liian hämillänsä, sanoa rohjetakseen mitään vielä. Vain tähkät kuiskailivat kahisten kuin ennen lakeuden lainehilla yön äänettömän, tumman sinen alla. He yhä kauemmaksi kulkivat, he yhä syvemmälle vajosivat ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.