Piennarta pitkin kulki eellä Klaara, jäljessä astui Markus raskahammin. Aurinko myöskin pellon halki kulki, idässä vyöryen kuin tulipyörä laineilla lakeuden hohtavan; se väliin painui, väliin jälleen nousi merestä viljan yhä ylemmäksi, se kunnes kyllin korkealle ehti. Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti edellä sipsutti kuin västäräkki, ja muisti, mitä kerran oli kuullut »profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta: »Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa, hän on kuin talvivarsa, totta vie, niityllä ensi kertaa kirmaamassa». Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt niityltä tuimaan tupaan Pankarin?
Alemmas yhä painui rengin pää, syvempään painui saveen saappaankannat. Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii niitylle, missä järvi silmään siintää, hän kompastui ja pientarelle painui kuin alla raskaan taakan istumaan. Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse ja säikähtäen tämän käsiin tarttui, ja renki sydämensä murheen purki: »Jos Pankari ja äitimuori vetää nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme. Jo kauan moista aavistin, vaan tänään varmuuden sanansa ja liivit antoi.» Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään minua niin saa hourupääksi koskaan, sydämen lemmittyä etten tunne. Käsistä tukkilaisten minut autoit, ja puolta kylää vastaan kamppailit lauantaitansseissa, vain sinä yksin luhtiini olet päässyt lepäämään, pihalla vaikka pojat kurkkivatkin tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin. Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» — »Vaan jospa vängällä vie sinut ukko, jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?» Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä…» Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän, ettei niin häijy Pankari voi olla, sen että tekee. Ei niin väärä mailma, se että riistää toisiltansa meidät, näin vankat sydänsiteet katkoen. Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee, — jos äiti Pankarille pakottaa, jos pappi, lukkari ja vallesmanni kahlitsee minut hänen vuoteeseensa, jos mereen menen, hourupääksi tulen, jos maa ja taivas nousee vastahankaan — niin sinun olen silti ikuisesti.» Nuo sanat lohdun karvaan suloisen valoivat sieluun vaikenevan rengin. Pian keksivät he kielen, joka liensi paremmin vielä, viljan kahistessa. Aurinko nousi, eron aika joutui ja kutsui päivän työhön kumpaistakin. Kuin liekki hulmahteli rengin silmään punainen Klaaran puku rukiin halki saralta saralle, se kunnes häipyi. Sieraansa silloin Markus renki tarttui ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.
* * *
Pankari saapui heinään päivemmällä työvaatteissaan ja haravoitsijoineen. Hiessä otsin katsoi häntä renki, vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon. Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti näin äänetönnä heinää mittavaa kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi tie niitoksen jo järven rantamalle. Pankari silloin päätään nostain virkkoi: »Huomenna toiseen työhön ryhdytään. Puretaan vanha luhti joen luota, en sitä enää siedä silmissäni. Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus, tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»
Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää. Ei vastausta tullut. Viikatteensa vain kumman terävästi suhahteli.
ETSIJÄT
Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa ovelta ovelle, ja kielet jauhoi kosintaa Pankarin nyt minkä ehti. Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain epäilty ei: kun Pankari vei kihlat, on liitto vankka niinkuin hovin päätös.
Ja moni pulska poika alla päin, nolona niskavillojansa kouri ja mietti: »Löyhemmässä istui hän, kun renki hänen kintereillään kieppui. Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.» Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti keskellä luojan päivää Vaskisaareen. Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen, heristi nyrkkiään hän yli virran ja vannoi ennen iltaa jokaiselta nujertavansa niskat sillä puolla. Niin syttyi tappeluita tuima sarja yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa, vaan tässä vihan vimman aallokossa kuin vuori vankka seisoi lautamies.
Vain yksi vääryydeksi julkeaksi julisti tapahtuman sanoin suorin. Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla asusti, Joosua, tuo urho hupsu, »profeetan» nimen saanut parrastaan ja sananjulistamisinnostansa. Hän vaeltanut oli mailmanrantaa laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui vakaana tuvassansa kera rengin, isännän kumppanin ja rakkaan veljen, jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti hän paras oli tanssimestareista, jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä. Profeetta oli ilon harmaa airut, mies uskon oman, joka eri teitä kuin pappien ja kirkon oppi kulki. »Ne katon liian korkealle kaartaa, kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat», hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy kuin lampaanvilla sielu paran selkään, ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.» Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan, kun kansaa kulki tiellä mustanaan, hartaana, virsikirjat vatsan päällä. Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto herjaavan, remahtavan riemukas; vanhukset messusivat voimain takaa iloista uuden uskon virttä siellä. Papille oli hän kuin rutto, vitsaus, ja saarnoissa hän oli pannaan pantu, vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta vaellus miehen oli kaikin puolin. Ei kellekään, ei edes itsellensä hän pahennusta koskaan tuottanut. Jumalanpalvelusta todellista hänestä oli kylvö-, kyntötyöt, ja jollei omat pellot riittäneet, hän kävi rallatellen naapuriin. Vaan eipä ollut koko pitäjässä hevosta sellaista kuin profeetalla, niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä; ja eipä ollut koko maailmassa renkiä moista, seitsenkymmenistä: hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui. Ei suotta arveltukaan lutikoita profeetan luona hyvin ruokituiksi. Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui. Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna, epäilevinä osoitettiin otsaa. Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat, vaan myöskin onnellinen tavallansa, uskossa jotta olla taisi voimaa. Ei ollut ihme, että harventui penkeissä kirkon väki toisinansa, ja suntio sai panna säppiin oven; profeetta hartaudenharjoitukset riihessä näet piti riemukkaammat.
No niin, hän viime kokouksessansa julisti kuulijoille julkisesti: On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi, ja yhtä hyvät renki, lautamies.