* * *

Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke, pöly ja turve jokeen tuprahteli. Onnensa templin raunioilla seisten sai Markus renki rautakankeineen hammasta purren hävitystä tehdä. Jokainen hirsi, joka maahan vieri, vei osan elämästä mennessänsä syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi sen jälkeen hetken rannan roukkioon. Pankari itse toista sauvaa käytti toisessa päässä hirttä, ja he väänsi kyräillen äänetönnä toisiansa. Niin sortui luhti nopeasti maahan.

Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät. Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään, tuon vanhan kellon alle, jonka käki rämisten kukkui hänen murheelleen. Pankarin varkaanpelko vallannut äkisti vallan oli, koiranunta höröllä korvin nukkui hän ja vahti ovea eteisen, hän varhain nousi ja myöhään valvoi sekä muisti aina kamarin oven työntää auki yöksi. Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.

Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina asuaan renki peilin eessä siisti ja lähti sitten suoraan yli sillan luo lesken varmuus täytyi hänen saada. Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä kuin joku seuraisi, ja portahilla hän hetken epäröiden taakseen katsoi. Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.

»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin »huomenta» nyökähytti Klaaran maammo. Hän seisoi luona lieden, katsahtaen tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin. Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa. Penkillä veljet tupakoiden istui, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti. He häneen katsoivat kuin sanoakseen: Parempi meistä oisi ollut kauppa, jos raha rengin seuraa rakastaisi, vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. — Hän painoi puuta, katsoi permantoon, ja painostavan hiljaisuuden rikkoi vain padan porina ja kellon rakse. Hän hattuansa pyöritteli kotvan ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi: »Sanomaan tulin, että joskin renki, niin varoja on perintönä kyllin. Isäni toisen pitäjän on mies ja talo vankka hänellä on siellä, vaan ahtahaksi kävi ukon luona. Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo. Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa. Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa kuin naurua ja sanoi mielin kielin: »Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät, niin jouduit myöhään, hyvä renkimies. On luvattu jo hänet Pankarille, ja kihlat tilattu on kaupungista.»

Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —

Ei oikeutta saanut ihmisiltä! Hänestä tuntui, että tiellä käyvät ivallisesti supatti ja vilkui: tuo raukka tyttönsä on menettänyt, saa nähdä, käykö känää huuhtomaan mies Vaskisaareen?… Varo pukki ruojaa… Hän kulki, kulki niinkuin etsien, ja sydän jyski niinkuin vainotun, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Hän vainioiden halki kuljeskeli ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä. Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko portaillaan kyhnötteli poltellen takkuinen rotta, päivään ryöminyt. Murahti Viilus huomenen, ja Markus istuutui äijän viereen Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi, minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka on laita, Pankari kun tytön otti?» Urahti tuima ukko: »Totta vie on särjelläkin sappi niinkuin hailla.» Hän vaikeni ja nysää lataeli kourilla, joissa suomut hopein hohti kuin kuurankiteet multakokkareissa. Ja syljen ruskean hän ruiskahutti kuin halkeavan murskun mujun, jonka se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui: »Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon. Kun viime viikon maissa kokemassa luodolla tuolla olin pyydyksiä, niin oli, piru vieköön, koukussani sellainen hauki, ettei ennen nähty. Se painoi paljon toista leiviskää ja paksu oli pahus niinkuin porsas. Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden, kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet. Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin, olihan synti heittää moinen saalis. Me rimpuilimme iltamyöhäiseen, ja vesi kuohui vallan helkkaristi. Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen, vaan veneeseen en saanut perältäkään, kun puuttui kirves ja kun käsissäni ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika? Aurinko laski, hämy maille painui. Sen silloin viime kerran kiskoin luokse veneeni, siunasin ja sanoin tuolle: 'No mene herran haltuun, mutta muistaa minua saat, sen takaan' — sitten painoin sen toisen silmän peukalolla puhki. Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. — Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa, ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»

Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.

Kahdettatoista Matteuksen siellä selitti pappi, kuinka Jeesus kulki kultaisen viljan halki sapattina, ja apostolit taittoi tähkäpäitä, vaan synniksi ei katsonut hän sitä. Se oli kaunista. Ja renki vaipui mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan, ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara yhdessä viljan kesken vaelsivat. Vaan silloin nousi rintaan tuska taas. Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut, ei lohdutusta suonut kirkkokaan! Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin: hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi… Kun alkoi lähtövirsi, torninkello kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos, ja sydän rinnassa myös rynnisteli, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Ja vainioille taas hän yksin kulki, vain kirkonkellon soitto seuranansa.

Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden, kun tähkät juuri taipui maata kohden, punaista jotain sieltä vilahteli ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa. Se Klaara oli, mutta muuttuneena: hän kulki katse painuneena maahan kuin jotain etsien; ja pyhähuivi valunut niskaan oli, hiukset peitti kuin pitkän matkan kulkeneella pöly, ei auringossa hohtaneet ne nyt. Ruismeren keskellä he kohtasivat, seisoivat vaiti hetken, tuijotellen toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi. He silloin epäröiden tarttuivat toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara: »Aamusta asti olen vaeltanut kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.» Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.» Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen. Päin painunein he tuijottivat kauan. Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä kylässä vain ja hänkin hupsu lienee. Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle, hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä sinua varmastikin pälkähästä. Hän puhui jotain, ettei riemu riipu onnesta, eikä onnettomuudesta tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan, kun tuska sydämessä kaihertaa. Kysymys oli silti pulmallinen, hän tuumi, sieti harkintaa ja paras se paperille oli kirjoittaa, hän siksi iltakokoukseen sen siirsi. Vaan totisesti kylän puhdistan kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi. En luota paljon tuohon apuun, mutta on hyvä sinun myöskin sinne tulla, hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»