Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat ja arastellen eri tahoillensa ruisvainioiden kautta poistuivat.
PROFEETAN LUONA
Tienhaaran vanha riihi hönkäeli savua niinkuin sauna lauantainen, ja lämpö katon yllä karkeloi tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi. Tungokseen asti näet kansaa siellä penkeillä, permannolla istuskeli. Hämyssä piippunysät hehkuvat valaisi tuolla täällä nenänselkää kuin tulisilmät päiden rykelmässä; nuoriso nurkkiin oli ahtautunut, ja siellä kävi kujeilu ja tirske; vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla odotti kaksi kynttilää, sen takaa näit rengin harmonikan tynnörillä kuin kiinni pannun jättipostillan. Ryintä yltyi, kiihtyi odotus: jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?
Vaan puolen kylän väki keskellänsä erillään istui loukoissaan nuo kaksi rakastavaista, jotka hiipi sinne. Näkymätönnä heidän välillänsä hämärän halki johtolanka kulki ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas! Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen luo pöydän astui vanhus harmaapää, sytyttäin arvokkaasti kynttilät. Hän kämmeniään paukutti ja lausui kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu! Profeetta astui sisään, turkit yllä, uhalla lämmön arvokkuus niin vaati; ja ukon juhlallinen, harmaa parta valtoinna valui turkin rinnuksille; kuin tietäjällä kirkas oli otsa, hiessä tosin nyt, ja kädessänsä hän piti pitkää saarnakirjoitusta. Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä hanuriin tarttui, tynnörille istui, ja niinpä alkoi ilovirsi soida:
Hei, armaat siskot, armaat veljet, kokoontukaamme karkeloon, karkoittakaamme pahan eljet, ja ilon virsi raikukoon!
Kas, päivä iloisesti paistaa,
ruis kohoo kolmeen kyynärään,
ja kaikki luojan luomat maistaa
riemua saavat onnen tään.
Kirkossa paksu pappi jakaa
viiniä, mannaa taivaitten,
vaan hikipisaramme takaa
ehomman meille autuuden.
Maan multa varmempi kuin usko
on taivaan kultaportaisiin,
ja lempeemmin kuin pilvenrusko
luo lanta hymyn raatajiin.
Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme nyt temppelissä elämän, niin kauan kuin me maistaa saamme iloja armon laakson tään!
Tuo armon laakso ilovirren päässä sai naurun kukkasadon versomaan savusta sankan riihen hämärässä. Ja kotvan kesti naljaa vallatonta, vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen hanuri kiinni painui rengin vanhan. Profeetta silloin nousi pöydän takaa. Hän hetken seisoi kookkahana vaiti, ja valo hohti hänen otsaltansa ja parran haivenista. Sitten otti hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet, ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko elämää julkikuritonta viettää? Ja silti… kuitenkin… en, hiis vie, näe!…» Lähemmä liekkejä hän kumartui, vaan riihen hämärästä joku nulkki — lie ollut kirkkorannan veitikoita — kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui, aloitti ukko uudellensa saarnan lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet, ken teistä ei… no hitto soi, kun hämää!…» Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.