I KOHTAUS.
GASTON, (astuu yksin kiihkeästi sisään sateenvarjo kainalossa): Avain on ovessa — hän ei ole siis mennyt ulos! se on selvää! Marie! (menee vasemmalle). Ehkä hän on täällä makuuhuoneessa. (Melua — kuuntelee oikealle). Ehkä tuolla kyökissä, jossa hän valmistaa aamiaiseni, (tulee aivan yleisön eteen). Taivas! kuinka olen kumminkin tuhma aviomies — kuvitella mielessään, että vaimoni viisiviikkoisen avioliiton jälkeen — se on mainiota — (nauraa). Vaan olisiko se minun vikani — mutta tuo siro puku ja sininen vyö, ja se vartalo sitten, jonka niin hyvästi tunnen, tunnenhan vaimoni sormenpäihin asti — - kyllä se oli hän — hiisi vieköön, niin luulen sittenkin. Brr! kylmät väreet kulkevat vielä pitkin selkääni — ja kuinka hän kulki arastellen, pitkin seiniä, näytti kuin hän olisi pelännyt tulla huomatuksi. Aioin seurata häntä, mutta vilahdus vaan, ja hän oli jo kadonnut tuon pienen kadun kulmaukseen; mahdotonta häntä enään löytää! ehkä petyin — mutta mitä hittoa hän tekikään Tournon'n kadulla juuri tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti valmistaa aamiaiseni. Herra varjele, kuinka aviomiehen asema kumminkin on tuskallinen, — minä, joka olin päättänyt olla filosoofi, aina olla valmis uskomaan ja luottamaan vaimooni — ja nyt kukikkaan kesäpuvun näkeminen — no no, tämä on jo naurettavaa — en tiedä miltä tuntunee, kun on tottunut, mutta ensi kerralla se saattaa tehdä miehen hulluksi.
Ah — tuolla hän taitaa olla, riennän häntä syleilemään. Kunhan ei vaan aavistaisi pahoja ajatuksiani, sillä se voisi todellakin saattaa niitä hänelle. Pitää aina osottaa luottamusta vaimoonsa vaikka — — se joskus olisikin vaikeata.
II KOHTAUS.
Marie, (puettuna niin kuin edellä sanottu), Gaston.
MARIE, (tulee kiiheästi perältä): Kunhan ei kukaan olisi minua nähnyt! — —
GASTON, (kääntyen): Mitä?
MARIE, (huomaa hänet): Ah, sinäkö täällä!
GASTON: Olitko kaupungilla?
MARIE: Tietysti, koska kerran nyt tulen kotiin.