AINI. Minulleko? — Ai, kas niin — — Elliltä!
KEIKKANEN. Voi tuota sallimuksen veitikkamaista peliä! Se on pikku veitikka, tuo sallimus, sattumus, kohtalo — tai miksi sitä sanoisin. Nytkin se pisti kouraani kirjeen teille, neiti — ja teki minusta siten Postillon d'a — — Postillon d'amour — — hahaha! (Siv.) Hän muuttui tosiaankin vallan mykäksi! — (Ääneen) Minä tottelen teitä, kapteeni. — (Menee hyräellen) "Kun salama lyö, Se hetken on työ — Vaan — — — — —"
(Pois. Stool ja Klaara seuraavat häntä).
Kahdeksas kohtaus.
Aini.
AINI. Ja tuo on muka sievä ja rakastettava? — Ei, vaari-kulta, noista kahdesta pahasesta on sittenkin Sirkkunen monta kertaa parempi. — — Kun häntä vain ensin pikkuisen opetan, muuttuu hän hyvinkin kohteliaaksi — siitä olen varma. (Avaa kirjeen). No, mitähän nyt Elli kirjoittanee? — (Lukee). "Aini kultani! — — Nyt vain pari sanaa ainoastaan kuoreksi myötä-seuraavalle kirjeelle, jonka sattumalta näin veljeni kamarissa, ja jonka nyt lähetän, sillä se on sinulle hyvin tärkeä." (Kummastellen). Tärkeäkö, minulle — Ihmeellistä! — Keltähän tämä lieneekään? (Katselee allekirjoitusta). Kaarlo Sirkkunen. — Siis tuntee hän Ellin veljen. Nyt mun täytyy tunnustaa, että olen pikkuisen utelias! (Lukee). "Veikkoni Kustaa! — Nyt olen vihdoinkin päättänyt: Minä lähden. Minun täytyy matkustaa Haapaniemeen, jossa se hanhenpoikanen oleskelee, jonka minun täytyy naida." — — Taivas! — "Sinä tiedät kuinka hirveän vastoinmielistä se minulle on — vaan setäni tahtoo, ja minä olen päättänyt totella häntä — ainakin näöksi. — — Minä toivon toki törkeänä, siivottomana hölmönä — jona ai'on sinne mennä — heti saavani jäniksen passin in optima forma tuolta oivalta kapitolilaiselta kakatti-seurueelta ja eritenkin siltä nuorimmalta hupsulta — huomannethan minun tarkoittavan sitä narrimaista Ainia, jota minä jo entiseltä sydämestäni inhoon." — (Pyyhkii kyyneleen; lukee eteenpäin). "Minäkö — Kaarlo Sirkkunen — joka olen noin puoleksi aatelis-sukuakin, minäkö huolisin vähääkään moisesta yksinkertaisesta maan-tollikosta? — En — en koskaan!" — — (Vaipuu tuolille). Oi — —! Ja minä — minä rakastin häntä! — — Minä, lapsi-parka, neuvoin ja opetin häntä — — juuri kun hän halveksien piti minua pilkkanaan!! (Melkein tukehtuneella äänellä). Voi! Voi!! — Kuinka narrimaiselta minä hänen mielestänsä lien näyttänytkään! — Ja vaari — mummo-raukkani sitten! — — Hyi, minkälaisia lauseita hän heistäkin kirjoittaa! — Niin häpeällisiä! — — — Oi!
(Stoolin ja Klaaran astuessa sisään, peittää hän sukkelaan kirjeensä).
Yhdeksäs kohtaus.
Aini. Stool. Klaara. (Sitten) Sirkkunen.
KLAARA. Sepä vasta oikein oiva mies, tuo Keikkanen!