KLAARA (Ainille). Vastaahan toki jotakin.
AINI (hiljaa). Minkätähden? Kylläpä hän yksinkin näkyy pitävän huolen puheesta.
KLAARA (hiljaa Keikkaselle). Meidän Aini on vielä vallan kaino.
KEIKKANEN (hiljaa). Ymmärrän — — ensimäiset vaikutukset. — Ne voittavat hänen kokonaan. Mutta minun pitää paikalla päästä parempaan pukuun. (Yskii). Hmh! Hmh! Voi tuota kauheata pölyä! Ciel! Mitä näen! Minä olen kokonaan unohtanut — jäänyt tänne tällaisessa puvussa! Mille excuses!
STOOL. Minä hankin teille heti paikalla kamarin — —
KLAARA (Stoolille). Sinisen kamarin tietysti, jossa vanhojen sukulaistemme kuvat ovat.
KEIKKANEN (riemuissaan). Niissä saan siis nähdä menneet alkuperäiset! — (Aikoo mennä; huomaten). No, kas kun olin juuri unhoittaa. Postiljooni pyysi minun Groom'ini[= palvelia] tuomaan nämät kirjeet teille, ihan omiin käsiin — me tapasimme hänet neljännestuntia sitte. — Mutta mitä mies miettikään? Kuinka olisin minä voinut sallia palveliani — en, en — sen toimitan itse —
(Antaa Stoolille moniaita kirjeitä).
STOOL. Kiitän teitä vaivastanne! — Tuoss' on kirje sinullekin, Aini.
(Antaa hälle kirjeen).