Yleensä Émile on enemmän mieltyvä vanhanajan kuin meidän ajan kirjoihin, jo yksin siitäkin syystä, että muinaiskirjailijat, ollen ajassa aikaisemmat, ovat luontoa lähempänä ja että heidän neronsa on enemmän omintakeista. Sanokoot La Motte ja apotti Terrasson mitä sanonevatkin, niin ei ihmissuvulla ole mitään varsinaista järjen edistymistä, kun näet kaikkea, mikä toiselta puolen voitetaan, menetetään toiselta puolen. Kaikki henget lähtevät aina samasta lähtökohdasta, ja kun se aika, joka käytetään sen selvilleottamiseen, mitä toiset ovat ajatelleet, menee hukkaan oman ajatuskyvyn kehittämiseltä, niin tosin on hankittu enemmän tietoja, mutta samalla saavutettu vähemmän omintakeista hengenjoustavuutta. Henkemme on harjotettu, samoin kuin käsivartemme, tekemään kaikki työaseiden avulla, eikä mitään omilla voimillaan. Fontenelle sanoi että koko väittely muinais- ja nykykansojen etevyyksistä supistuu siihen kysymykseen, olivatko puut ennen muinoin korkeammat kuin tätä nykyä. Jos maan viljeleminen on muuttunut, ei tällainen kysymys olisi sopimaton.
Johdettuani Émilen täten puhtaan kirjallisuuden alkulähteille olen hänelle myös näyttävä sen uudenaikaisten mukailevien lainailijoiden säiliöihin johtavat lokaviemärit; s.o. käännän hänen huomionsa sanomalehtiin, käännöksiin, sanakirjoihin; hän on luova katseen kaikkeen tähän, sitten hän ne hylkää eikä koskaan enää niihin palaa. Huvittaakseni häntä annan hänen kuunnella akademioiden loruja. Huomautan hänelle, että kukin sen jäsenistä yksityisihmisenä on arvokkaampi kuin tuollaisen seuran yhteydessä. Tästä Émile itsestään on tekevä johtopäätöksensä näiden kauniiden laitosten hyödyllisyyden suhteen.
Olen vievä Émilen teattereihin tutkimaan makua enkä tapoja; sillä etenkin siellä maku näyttäyy niille, jotka osaavat tehdä havaintoja. Jätä ohjeet ja moraali, sanon hänelle; tämä ei ole oikea paikka niiden oppimiseen. Teatterin tehtävä ei ole saarnata totuutta, vaan miellyttää ja huvittaa ihmisiä. Eipä missään koulussa opi niin hyvin taitoa miellyttää ja huvittaa ihmissydäntä. Teatterin tutkiminen johtaa runouden tutkimiseen; niillä on aivan sama päämäärä. Jos Émilellä vaan on vähäinenkin harrastuksen kipinä runouteen, niin kuinka halukkaasti hän on tutkiva runoilijain kieliä, kreikkaa, latinaa, italiaa! Tämänlaatuiset opinnot ovat hänelle vapaaehtoista huvitusta ja tuottavat juuri senkautta parempia hedelmiä. Ne ovat hänelle miellyttäviä iässä ja olosuhteissa, jolloin sydän niin viehättävällä harrastuksella kiintyy kaikenlaiseen kauneuteen, joka on omansa sitä liikuttamaan. Kuvitelkaa miten minun Émileni ja toiselta puolen jonkun koulun oppilas lukevat Eneidin neljättä kirjaa, Tibullusta tai Platonin teosta "Pidot". Mikä ero! Kuinka suuresti toisen sydän heltyy sellaisesta, joka toiseen ei tee mitään vaikutusta. Oi, hyvä nuori mies! Pysähdy, keskeytä lukusi, huomaan, että olet liiaksi liikutettu. Näen kernaasti, että rakkauden kieli sinua viehättää, mutta en soisi että se sinua veisi harhateille. Ole vaan tunteellinen mies, mutta ole samalla viisas. Jos olet vaan jompikumpi niistä, et ole mitään. Muuten on minulle yhdentekevää, onnistuuko Émile hyvin vai ei vanhojen kielten, kirjallisuuden ja runouden lukemisessa. Hän on oleva yhtä hyvä mies, vaikka kaikesta tuosta ei tietäisi mitään, sillä kaikki tuollaiset huvittavat ajanvietteet eivät suinkaan ole pääasia hänen kasvatuksessaan.
Päätarkoitukseni opettaessani häntä tuntemaan ja rakastamaan kauneutta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, on se, että kiinnittäisin siihen hänen taipumuksensa ja makunsa, että estäisin hänen luonnollisia pyyteitään himmenemästä ja että estäisin häntä kerran pitämästä rikkauttaan onnellisuutensa keinona, sillä onhan hänen löytäminen onnensa lähempää itseänsä. Olen toisessa paikassa[153] sanonut, että maku on pelkkä taito ymmärtää ja arvostella pikkuseikkoja, ja tämä on hyvin totta. Mutta koska elämän miellyttäväisyydet johtuvat pikkuseikkojen kudoksista, niin ei niiden tuntemus suinkaan ole yhdentekevä. Niiden avulla opimme täyttämään elämämme saatavissamme olevalla hyvällä, joka on omansa meitä koko todellisuus-arvollaan viehättämään. En tässä tarkoita moraalista hyvää, joka perustuu hyvään sielunlaatuun, vaan kaikkea, mikä vapaana yleisistä ennakkoluuloista on yhteydessä aistinautinnon, todellisen elinnautinnon kanssa.
Sallittakoon minun, paremmin kehittääkseni mielipidettäni, hetkeksi jättää Émileni syrjään, jonka puhdas ja raikas sydän ei voi tarjota esimerkkiä muille tavallisille ihmisille, ja sallittakoon minun itsestäni noutaa esimerkki, joka on havainnollisempi ja lähempänä lukijan tapoja.
On olemassa asianhaaroja, jotka näyttävät muuttavan luontoa ja muodostelevan paremmiksi tai pahemmiksi ne ihmiset, jotka ovat niiden alaisina. Niinpä pelkuri muuttuu urhoolliseksi astuessaan Navarran rykmenttiin. Kuitenkaan ei aina yksistään sotaväessä omisteta sen yhteisön henkeä, johon kuuluu, eivätkä tämän hengen vaikutukset aina kulje hyvään suuntaan. Olen monta kertaa kauhistuen ajatellut että, jos minun onnettomuudekseni tänään täytyisi vieraassa maassa astua erääseen virkaan, joka minulla on mielessä, huomenna melkein välttämättömästi olisin tyranni, nylkyri, kansan sortaja, hallitsijan vahingoittaja, asemani nojalla kaiken inhimillisyyden, kaiken oikeuden ja kaiken hyveen vihollinen.
Samoin olisin, jos olisin rikas, tehnyt kaiken tehtäväni rikkaaksi tullakseni. Olisin siis ylimielinen ja halpamainen, herkkä ja hienotunteinen ainoastaan itseäni kohtaan, säälimätön ja kova kaikille ihmisille, roskaväen kurjuuden ivallinen katselija, sillä roskaväeksi sanoisin köyhiä, saattaakseni ihmiset unhottamaan, että itse ennen kuuluin heidän luokkaansa. Lopuksi käyttäisin omaisuuttani huvieni välikappaleena, ja huvini olisivat yksinomaisen harrastukseni esineenä; näin olisin vajonnut kaikkien muiden kehityskannalle.
Mutta luulen että heistä suuresti eroaisin siinä, että pikemmin olisin aistillinen ja hekumallinen kuin kopea ja turhamielinen ja että pikemmin antautuisin ylenmääräiseen ventouteen kuin komeilemiseen. Jopa jossakin määrin häpeisin liiaksi komeilla rikkaudellani ja luulisin aina näkeväni jonkun upeuteni himmentämän kadehtijan kuiskaavan naapurinsa korvaan: "Siinä veijari, joka pelkää, että hän veijariksi tunnettaisiin!"
Niiden hyvien seikkojen äärettömästä paljoudesta, jotka peittävät maan pinnan, valitsisin sen, mikä minua enimmin miellyttäisi ja minkä parhaiten voisin itselleni omistaa. Tämän vuoksi olisi ensimäinen rikkauksieni käyttö se, että niiden avulla ostaisin itselleni joutoaikaa ja vapauden, joihin vielä lisäisin terveyden, jos se olisi ostettavissa. Mutta koska sitä ei voi ostaa muulla kuin kohtuullisella elintavalla, ja koska ilman terveyttä ei ole mitään oikeata huvia maailmassa, olisin kohtuullinen, voidakseni tyydyttää aistillisia himojani.
Pysyisin aina niin lähellä luontoa kuin mahdollista, voidakseni tyydyttää siltä saamaani aistillisuutta; olisin näet varma siitä, että kuta luonnollisemmat nautintoni olisivat, sitä voimakkaampaa todellisuutta niistä löytäisin. Valitessani jäljittelyn esineitä ottaisin sen aina malliksi, halujeni suhteen antaisin sille aina etusijan, makuasioissa kysyisin aina siltä neuvoa; mitä ruokiin tulee, valitsisin aina sellaiset, joita se on enimmin höystänyt ja jotka kulkevat mitä harvimpien käsien kautta, ennenkuin saapuvat pöydällemme. Ehkäisisin ne ruuan väärennykset, joilla koetetaan meitä pettää, tarttuisin käsin huvin pikariin. Typerä ja raaka mässäämishaluni ei rikastuttaisi ketään kyökkimestaria. He eivät kullastakaan saisi minulle myydä myrkkyä herkkupalojen muodossa. Ruokapöytäni ei olisi peitetty komealla lialla ja kaukaa tuoduilla haaskoilla. Tyydyttääkseni aistillisuuttani en säästäisi mitään vaivaa, sillä siinä tapauksessa vaivakin olisi huvia ja lisää ainoastaan tavoitellun huvin voimaa. Jos tahtoisin nauttia jostakin maan ääristä tuodusta ruokalajista, menisin, kuten Apicius, kernaammin itse sitä sieltä etsimään, kuin että sen sieltä itselleni tilaisin. Sillä mitä harvinaisimmat ruuat ovat usein vailla höystettä, jota ei tuoda niiden mukana ja jota ei yksikään kyökkimestari niille voi antaa, nimittäin sen maan ilmaa, joka ne on tuottanut.