Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Vanha, irstailun kuluttama naistenihailija, joka on vailla miellyttämistaitoa, kohtuullisuutta, hienotunteisuutta ja kaikkea kunniallisuutta; joka on kykenemätön ja arvoton miellyttämään ketään naista, joka on kotonaan miellyttävien ihmisten parissa, luulee nuoren viattoman naisen luona voivansa korvata kaikkea tätä käyttämällä hyväkseen hänen kokemattomuuttaan ja herättämällä tuon tytön vielä uinailevaa aistillisuutta. Hänen viimeinen toivonsa on miellyttää uutuuden viehätyksellä. Kieltämättä tämä on hänen taipumuksensa salainen vaikutin; mutta hän pettyy. Hänen herättämänsä inho ei ole vähemmin luonnollinen kuin se himo, jota hän tahtoisi herättää. Mutta hän pettyy myöskin mielettömissä toiveissaan. Sama luonto pitää huolta oikeuksiensa saavuttamisesta. Jokainen tyttö, joka myy itsensä, on jo aikaisemmin antautunut toiselle, ja kun hän silloin on seurannut omaa valintaansa, kykenee hän nyt siis vertailemaan nykyistä viettelijäänsä, jota vertailua tämä juuri pelkää. Tämä ostaa siis itselleen kuvitellun huvin ja saa siltä osakseen yhtä suuren halveksimisen.

Jos minä tulisin rikkaaksi ja jos muuttuisin kuinka suuresti tahansa, en kuitenkaan yhdessä suhteessa koskaan muuttuisi. Vaikka olisin menettänyt hyvät tapani ja hyveeni, olisi minulla kuitenkin jäljellä vähän makua, älyä ja hienotunteisuutta, ja tämä estäisi minut tuhlaamasta omaisuuttani, juoksentelemasta houkkiona harhakuvia tavoittelemassa, se estäisi minut kuluttamasta kukkaroani ja elinvoimiani panemalla itseni alttiiksi lasten petokselle ja ivailulle. Jos olisin nuori, hakisin nuoruuden iloja, ja nauttiakseni niistä täysin määrin, en niitä tavoittelisi rikkaan miehen tavoin. Jos taas pysyisin sinä, mikä olen, olisi laita tietysti toinen. Tyytyisin varovasti ikäni huveihin; tyytyisin niihin nautintoihin, jotka ovat nauttimiskykyni mukaiset ja tukahuttaisin ne, jotka minulle tuottaisivat pelkkää mielipahaa. En menisi panemaan harmaata partaani alttiiksi nuorten tyttöjen ylenkatseelliselle ivalle; en voisi pakottaa itseäni näkemään inhottavien hyväilyjeni panevan heidät voimaan pahoin enkä kestäisi sitä, että he minusta kertoisivat mitä naurettavimpia juttuja ja että he kuvailisivat vanhan marakatin inhottavaa himoa, tehden sen kostaakseen hänelle tuon intohimon uhriksi joutumisensa. Jos taas huonosti vastustetut tavat olisivat muuttaneet vanhat haluni tarpeiksi, tyydyttäisin niitä kenties, mutta tekisin sen häveten ja punastuen omaa heikkouttani. En ainakaan intohimoisesti tyydyttäisi tarvettani. Tyydyttäisin sen niin hyvin kuin voisin, siinä kaikki. En sen enempää kiinnittäisi huomiota heikkouteeni ja varsinkin tahtoisin, että sillä olisi vain yksi ainoa todistaja. Ihmiselämällä on toisenlaisia tyydytyksen lähteitä, kuin nuo tuollaiset kuivuvat. Kun turhaan tavoittelee niitä nautintoja, jotka pakenevat, riistää itseltään ne, jotka vielä ovat jääneet jäljelle. Antakaamme pyyteemme muuttua vuosien mukana älkäämmekä muuttako ikää, enempää kuin vuodenaikoja. Ihmisen tulee olla oma itsensä kaikkina aikoina eikä taistella luontoa vastaan; tämä turha ponnistus riuduttaa elämää ja estää meitä elämästä nauttimasta.

Rahvaalla ei ole koskaan ikävä; sen elämä on toimeliasta. Vaikka sen huvitukset eivät ole vaihtelevia, ne ovat sen sijaan harvinaisia. Kun se on monta päivää tehnyt väsyttävää työtä, se tuntee suloista nautintoa muutaman vapaan päivän huveista. Pitkällisen työn ja lyhyiden virkistyshetkien vaihteleminen höystää erityisesti tämän säätyluokan huveja. Rikkaiden suuri vitsaus on ikävä. Keskellä niin lukuisia, suurilla kustannuksilla hankittuja huveja, keskellä sitä suurta ihmislaumaa, joka häärii heidän ympärillään heitä huvittaakseen, ikävä heitä riuduttaa ja kuolettaa. He kuluttavat elämänsä ikävää pakenemalla, ja kuitenkin se heidät saavuttaa; ja sen kestämätön taakka painaa heidät maahan. Naisia varsinkin, jotka eivät enää tiedä mitä toimittaa ja miten huvitella, ikävä kalvaa heikkohermoisuuden muodossa. Se muuttuu heissä hirvittäväksi taudiksi, joka joskus riistää heiltä järjen, viimein hengenkin. Minä puolestani en tunne kauheampaa kohtaloa kuin mikä on kauniin pariisilaisen naisen osana, jos en ota lukuun hänen rakastajansa kohtaloa; tämä näet kahlehtii itsensä häneen ja muuttuu samoin toimettomaksi naissieluksi ja poistuu täten kaksinkertaisesti säädystään. Ainoastaan tuo turhamielinen tyydytys, että tietää saavuttaneensa kaunottarensa suosion, saattaa hänet kestämään mitä surkeimman ikävien päivien pituutta, joita kuolevainen koskaan on viettänyt.

Säädyllisyyssäännöt, muodit ja tavat, jotka johtuvat ylellisestä komeudesta ja ylhäisistä elintavoista, pakottavat koko elämän mitä ikävimmän yksitoikkoisuuden puitteisiin. Se huvi, joka hankitaan siinä tarkoituksessa, että se muille näytettäisiin, menee kaikilta hukkaan; eivät muut eikä itse sitä tunne miksikään huviksi.[156] Iva, jota yleensä kaikessa niin suuresti pelätään, on aina sen lähellä sitä pakottamassa ja rankaisemassa. Ihminen on naurettava ainoastaan silloin kun hän takertuu jäykistyneisiin muotoihin; se, joka vaihtelee tilojaan ja huvejaan, haihduttaa tänään eilen tekemänsä vaikutuksen. Hän vallan katoaa muiden ihmisten ajatuksista, mutta hän nauttii itse; sillä hänen oma itsensä on yhtenäinen joka hetki ja kaikessa mitä tekee. Minun ainoa pysyvä menettelymuotoni olisi seuraava: joka tilaisuudessa olisin välittämättä kaikista muista tilaisuuksista ja nauttisin kutakin päivää itsekseen, huolimatta eilispäivästä ja huomisesta. Olisin rahvaan mies rahvaan miehen parissa, maanviljelijä maanviljelijän seurassa, ja kun puhuisin maanviljelyksestä, ei talonpoika saisi tilaisuutta ilkkua tietämättömyyttäni. En menisi rakentamaan itselleni kaupunkia maaseudulle enkä istuttaisi Tuileriain puistoa etäisessä maaseudussa sijaitsevan asuntoni eteen. Jonkun miellyttävän ja hyvin siimekkään kummun rinteelle rakentaisin itselleni pienen maalaistalon, valkean talon vihreine ikkunaluukkuineen; ja vaikka olkikatto joka vuodenaikana on paras, olisin kuitenkin niin komeudenhaluinen, että valitsisin, — en juuri synkkiä kattopaasia, — vaan kattotiilet, ne kun ovat puhtaamman ja iloisemman näköiset kuin oljet, ja kun minun kotiseudullani ei käytetä muuta katonpeitettä, joten tuollainen tiilikatto hieman muistuttaisi minulle nuoruuteni onnellista aikaa. Pihan asemesta minulla olisi karjapiha ja tallin asemesta navetta, missä pitäisin lehmiä, saadakseni maitoa, josta paljon pidän. Puutarhani olisi minulla vihannestarha, ja puiston asemesta istuttaisin itselleni soman hedelmäpuutarhan, sentapaisen, josta kauempana tulen puhumaan. Hedelmät olisivat ohikulkevien tarjona, niitä ei laskisi eikä poimisi puutarhurini, enkä olisi niin saidan komeileva, että ympäröisin tuon tarhani muhkealla säleaidalla, johon tuskin rohkenisi kajota. Tämä vähäinen antelias tuhlailevaisuuteni ei tulisi minulle kalliiksi, sillä olisin valinnut turvapaikkani jostakin syrjäisestä maaseudusta, missä on vähän rahaa, mutta paljon elintarpeita ja missä yltäkylläisyys ja köyhyys vallitsevat rinnan.

Sinne kokoisin seuran, joka olisi valitumpi kuin lukuisa ja johon kuuluisi huvia rakastavia ja ymmärtäviä ystäviä ja naisia, jotka osaavat nousta nojatuolistaan ja ottaa osaa maalaisleikkeihin sekä joskus sukkulan ja korttien asemesta ottaa käteensä ongen, liimasaitan, haravan ja viinirypälekorin. Siellä unhotettaisiin kaikki kaupungin hienot tavat, ja muuttuneina maalla maalaisiksi huomaisimme äkkiä joutuneemme keskelle kokonaista huvien sarjaa, eikä meitä joka ilta vaivaisi muu kuin valinnan vaikeus seuraavan päivän varalle. Ruumiinliike ja vilkastoiminen elämä antaisivat meille uuden vatsan ja uuden maun. Kaikki ateriamme olisivat juhlapitoja, joissa ruokien runsaus miellyttäisi enemmän kuin niiden hienous. Iloisuus, maalaistyöt, vallattomat leikit ovat maailman ensimäisiä kyökkimestareita, ja hienot herkut tuntuvat naurettavilta ihmisistä, jotka auringonnoususta alkaen ovat liikkeellä. Tarjoilussa ei olisi sen enempää järjestystä kuin komeuttakaan; ruokasali olisi kaikkialla, puutarhassa, venheessä, puun juurella. Joskus mentäisiin kauas virkeän lähteen partaalle, jota ympäröisi vihreä tuoksuva nurmikko ja jota siimestäisivät tuuheat lepät ja pähkinäpuut. Sinne pitkä jono iloisia juhlijoita laulaen toisi kemutarpeet. Nurmikko olisi pöytänä ja tuolina, lähteen reunat olisivat tarjoilupöytänä, ja jälkiruoka kasvaisi puissa. Ruokalajeja tarjottaisiin ilman mitään erityistä järjestystä, sillä ruokahalu tekisi kaikki kursailemiset turhiksi. Kun jokainen peittelemättä etusijassa pitäisi huolta itsestään, ei hän panisi pahakseen, että kaikki muutkin samoin tekisivät. Tästä sydämellisestä, mutta maltillisesta tuttavallisuudesta syntyisi, ilman raakuutta, valheellisuutta ja jäykkyyttä, mitä hilpein kahakka, joka olisi sata kertaa miellyttävämpi ja monta vertaa enemmän omansa lähentämään sydämiä toisiinsa kuin tavallinen kohteliaisuus. Ei mikään ikävä palvelija kuuntelisi puheitamme, itsekseen arvostellen käytöstapaamme, laskien himokkaan näköisenä suupalojamme, iloiten siitä, että antaisi meidän odottaa juomatavaroita, ja napisten liian pitkää ateriaa. Olisimme omia palvelijoitamme, voidaksemme olla omia isäntiämme, jokaista palvelisivat kaikki, aika kuluisi huomaamattamme, ateria olisi samalla lepomme ja sitä kestäisi niin kauan kuin päivän hellettä. Jos ohitsemme kulkisi joku maalaismies palaten työhönsä työkalut olalla, ilahuttaisin hänen sydäntään muutamilla hyvillä sanoilla, muutamalla hyvällä viininsiemauksella, jotka saattaisivat häntä helpommin kantamaan vaivojaan. Minullakin olisi se ilo että tuntisin sisimmässä sydämessäni hieman liikutusta ja että voisin itsekseni sanoa: olen vielä ihminen.

Jos paikkakunnalla toimeenpantaisiin joku maalaisjuhla, olisin minä seurani kanssa sen ensimäisiä osanottajia. Jos minun taloni lähiseuduilla vietettäisiin häitä, — maallahan niiden osaksi tulee taivaan puolelta suurempi siunaus kuin kaupungeissa — niin hyvin tiedettäisiin, että minä rakastan iloa; ja minut niihin kutsuttaisiin. Toisin mukaani muutamia juhla-antimia, jotka olisivat yhtä yksinkertaisia kuin niiden vastaanottajat ja jotka kohottaisivat juhlanviettoa, saisin siellä vastalahjaksi arvaamattoman kalliita antimia, mitkä vertaisteni parissa ovat niin vähän tunnettuja, nimittäin teeskentelemätöntä suoruutta ja todellista huvia. Söisin illallista yhdessä heidän kanssaan heidän pitkän pöytänsä päässä; yhtyisin vanhan kansanlaulun loppusäkeeseen ja tanssisin heidän luuvassansa hilpeämpänä kuin suuren oopperan tanssiaisissa.

Tähän asti kaikki on hyvin — huomauttanee joku —; mutta metsästys; onko tuo maalla-oloa, kun ei käy metsällä? Ymmärrän: minä en halunnut itselleni muuta kun maalaistaloa, mutta nähtävästi olin väärässä. Oletanhan olevani rikas, minulla siis kaiketi pitää olla erityisiä huvituksia, hävittäviä huvituksia. Se on jotakin vallan toista. Sitä varten tarvitsen maa-alueita, metsiä, vartijoita, vuotuisia korkoja, ylhäisiä arvonimiä ja ennen kaikkea pyhää savua ja vihkivettä.

Mainiota; mutta tällä maatilalla on oleva naapureita jotka kateellisina ovat pitävät kiinni oikeuksistaan ja halukkaasti ovat koettavat anastaa toisten oikeuksia. Metsävartijamme joutuvat tukkanuottasille, ehkäpä heidän isäntänsäkin. Siitä syntyy koko joukko selkkauksia, riitoja, vihaa ja ainakin käräjöimistä; tämä ei juuri ole hauskaa. Alustalaiseni eivät suinkaan suopein silmin katsele miten minun jänikseni syövät heidän eloansa ja miten villisikani ahmivat heidän papuaan. Kun ei kukaan heistä rohkene tappaa vihollista, joka hävittää hänen työnsä hedelmiä, tahtoo hän ainakin karkottaa sen pelloiltaan. Viljeltyään koko päivän maitaan täytyy noiden ihmisten valvoa yönsä niitä vartioidakseen; he tulevat pitämään vahtikoiria, rumpuja, metsätorvia ja kiliseviä kelloja. Kaikki tämä synnyttää pahan melun, joka häiritsee untani. Olen vasten tahtoanikin ajatteleva näiden ihmisparkojen tukaluutta enkä voi pidättäytyä syyttämästä itseäni siitä. Jos minulla olisi kunnia olla ruhtinas, ei tämä kaikki minua ollenkaan liikuttaisi. Mutta ollen nuori nousukas, äsken syntynyt pohatta, en vielä olisi voinut kokonaan muuttaa porvarillista sydäntäni.

Ei vielä siinä kaikki. Metsänriistan runsaus houkuttelisi muita metsästäjiä, ja pian saisin ruveta ahdistelemaan salametsästäjiä. Minun pitäisi hankkia itselleni vankiloita, vanginvartijoita, poliiseja ja kaleereja: kaikki tämä tuntuu minusta jotenkin julmalta. Noiden poloisten vaimot asettuisivat jonoon oveni eteen ja häiritsisivät minua huudoillaan, tai sitten täytyisi heidät ajaa pois ja heitä pahoin pidellä. Ne poloiset taas, jotka eivät olisi salaa metsästäneet maillani ja joiden laihoja minun metsäeläimeni olisivat syöneet, tulisivat puolestaan minulle valittamaan. Täten toisia rangaistaisiin siitä, että olisivat tappaneet riistaani, toiset taas joutuisivat häviölle siitä, että ovat tuota riistaa säästäneet. Mikä surullinen valitsemisehto! Joka taholla näkisin kurjuutta ja kuulisin pelkkiä valituksia. Tämä luullakseni suuressa määrin tärvelisi huvia mielin määrin saada tuhota peltopyy- ja jänislaumoja melkein jalkojensa juuresta.

Jos tahdotte vapauttaa huvinne hankaluuksista, niin älkää pitäkö niitä yksinomaan itseänne varten. Kuta enemmän niistä nautitte yhdessä muiden ihmisten kanssa, sitä puhtaampi on nautintonne oleva. En siis ole tekevä mitään sentapaista kuin ne epäkohdat ovat, joista juuri puhuin, vaan olen muuttamatta mielihalujani noudattava sellaisia, joita kuvittelen vähimpiä kuluja vaativiksi. Olen asettuva asumaan sellaiseen seutuun, missä metsästäminen on luvallinen kaikille ja jossa voin antautua tähän huviin ilman hankaluuksia. Tosin on riistaa oleva harvemmalta, mutta vaaditaan enemmän taitavuutta sitä etsittäessä, ja sen saavuttaminen tuottaa enemmän huvia. Muistan aina miten valtaavasti isäni sydän tykytti, kun hän lennosta ampui ensimäisen peltopyyn ja miten ihastunut hän oli löytäessään jäniksen, jota koko päivän oli etsinyt. Olenpa varma siitä, että hän yksin koiransa kanssa, pyssy olalla, metsästyslaukku kupeella, ruutisarvi vyöllään, ja vähäinen saalis mukanaan palasi kotia illalla, tuiki väsyneenä ja vaatteet orjantappuroiden repiminä, mutta ollen tyytyväisempi päiväänsä kuin kaikki teidän huvimetsästäjänne, jotka istuen hyvän hevosen selässä, koko varasto ladattuja pyssyjä muassa, ottavat näistä toisen toisensa jälkeen käteensä, laukaisevat ja tappavat ympärillä olevan riistan, ilman että tämä vaatii taitoa, ilman että se tuottaa kunniaa tai juuri sanottavaa ruumiinliikettä. Huvi ei ole vähäisempi, mutta nuo hankalat epäkohdat vältetään, kun ei ole omia metsästysalueita vartioitavana eikä salametsästäjiä rangaistavana eikä ihmisparkoja kiusattavana. Tässä mielestäni kyllin aihetta valita minun menettelytapani. Eihän kukaan loppumatta voi kiusata rahvasta, siitä itse saamatta ikävyyksiä: kansan taukoamattomat kiroukset katkeroittavat ennemmin tai myöhemmin riistan tarjoaman nautinnon. Toistan vielä kerran: se, että yksinomaisesti itse tahdomme nauttia huveistamme, tappaa huvin. Oikeat huvitukset ovat ne, jotka meille ovat yhteiset rahvaan kanssa; ne, joita tahdomme yksistään itsellemme, soluvat käsistämme. Jos ne muurit, jotka rakennutan puistoni ympärille, muuttavat sen synkäksi aitaukseksi, olen vaan menettänyt paljon rahaa riistääkseni itseltäni kävelypaikan; minun on pakko mennä sitä hakemaan muualta. Omistusoikeuden paha henki saastuttaa kaiken, mihin se kajoaa. Rikas tahtoo olla kaikkialla valtias, mutta hänen on hyvä olla ainoastaan siellä, missä ei ole valtiaana; hänen on pakko alati paeta itseään. Minä puolestani olen tässä suhteessa menettelevä, rikkaudestani huolimatta, samoin kuin köyhänä ollessani, ollen nyt rikkaampi toisen omaisuuden nojalla kuin mitä koskaan olen oman omaisuuteni nojalla, anastan kaiken, mikä minua ympäristössäni miellyttää. Ei yksikään valloittaja ole esiintyvä jäntevämpänä kuin minä. Käytän hyväkseni ruhtinastenkin omaisuutta. Otan huostaani erotuksetta kaikki avoimet maa-alueet, jotka minua miellyttävät; annan niille nimet, toisesta teen itselleni puiston, toisesta pengertarhan, ja nyt olen niiden omistaja. Tästälähin kävelen niissä vapaasti ja rangaistusta pelkäämättä. Palaan sinne usein ylläpitääkseni omistusvaltaani. Käytän maata hyväkseni niin paljon kuin tahdon, sitä kävelyilläni jaloillani polkemalla, eikä kukaan saa päähäni tyrkytetyksi, että tuon maa-alueen nimellinen omistaja, jonka minä täten itselleni anastan, saisi enemmän hyötyä sen hänelle tuottamista rahoista, kuin mitä minä saan suorastaan tuota aluetta käyttämällä. Jos minua tullaan häiritsemään kaivamalla ojia ja istuttamalla pensasaitoja, en tästä säikähdä; otan puistoni hartioilleni ja sijoitan sen muualle. Sopivia paikkoja ei puutu lähistössä, ja voin täten kauan riistää alueita naapureiltani, ennenkuin minulta turvapaikka on puuttuva.