Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Saadakseen siis tämän laiminlyömisen korjatuksi pikkutyttö menetteli niin, ettei häntä voitu syyttää tottelemattomuudesta. Hän osotti sormellaan kutakin ruokalajia, sanoen ääneen jokaista niistä näyttäessään: "olen syönyt tuota, olen syönyt tuota." Mutta kun hänen olisi pitänyt osottaa sitä ruokalajia, jota hän ei ollut syönyt, jätti hän sen niin huomattavasti mainitsematta, että eräs pöydässäolijoista tämän poisjättämisen huomasi ja kysyi häneltä: "entä oletko syönyt tuota?" "En ollenkaan", virkkoi hiljaa pieni herkkusuu, luoden katseensa alas. Minun on tarpeetonta lisätä mitään. Verratkaa: tämä juoni on tytön viekkautta; edellä mainittu taas pojan viekkautta.

Kaikki olevainen on hyvää, eikä mikään yleinen laki ole huono. Tämä erityinen naissukupuolelle annettu viekkaus on varsin kohtuullinen korvaus hänen puuttuvista voimistaan, ja ilman sitä nainen ei voisi olla miehen toveri, vaan vajoaisi hänen orjakseen. Tässä suhteessa omistamansa etevämmyyden nojalla hän pysyy miehen vertaisena ja hallitsee häntä samalla kun häntä tottelee. Naisella on kaikki vastustamassa itseään: miesten viat, oma pelokkaisuutensa ja heikkoutensa; hänen ainoat aseensa ovat hänen viekkautensa ja kauneutensa. Onhan siis oikein ja kohtuullista, että hän niitä molempia kehittää. Mutta kauneus ei ole yleinen lahja; se kuihtuu lukemattomien syiden vaikutuksesta, häviää vuosien mukana, ja lisäksi tottumus heikontaa sen vaikutuksia. Älykkäisyys on yksin tämän sukupuolen oikea apukeino; ei tuo turhamainen älykkäisyys, johon maailmassa pannaan niin paljon arvoa, ja joka ei kykene tekemään elämää onnelliseksi; vaan tuo hänen sukupuolensa henkevä älykkäisyys, taito käyttää hyväkseen miesten älykkäisyyttä ja etevyyksiä. Ei tiedetä kuinka hyödyllinen tämä naisten taito on meille miehillekin, kuinka paljon viehkeyttä se luo eri sukupuolten välisiin suhteisiin, kuinka suuressa määrin se on omansa ehkäisemään lasten vallattomuutta, kuinka paljon se hillitsee raakoja aviomiehiä, kuinka monta sellaista perhettä se pitää kunnossa, jotka muuten hajaantuisivat eripuraisuudesta. Juonittelevat ja häijyt naiset sitä taitoa väärinkäyttävät, sen tiedän; mutta mitä pahe oikeastaan ei väärinkäyttäisi? Älkäämme siis hävittäkö onnen välikappaleita sentähden, että häijyt ihmiset joskus käyttävät niitä vahingoittaakseen muita.

Naiset voivat loistaa kauneilla puvuilla, mutta he voivat miellyttää ainoastaan persoonallisilla ominaisuuksillaan. Kauneissa vaatteissa ei vielä ilmene ihmisen oikea arvo. Usein ne rumentavat sitä henkilöä, joka niihin on pannut liian paljon huolta, ja usein liian silmään pistävät vaatteet saattavat niiden kantajan vähimmin huomatuksi. Nuorten tyttöjen kasvatus on tässä suhteessa vallan nurinkurinen. Heille luvataan korutavaraa palkinnoksi, heidät saatetaan rakastamaan huomiota herättäviä pukimia. "Kuinka hän on kaunis!" näin heille sanotaan heidän pukeuduttuaan. Päinvastoin tulisi huomauttaa heille, että näin monet pukineet ja kaunistukset ovat tarpeelliset ainoastaan puutteellisuuksien peittämiseksi, ja että kauneuden oikea voittoriemu johtuu sen omasta, apukeinoista vapaasta säteilystä. Muotikiihko on huonon maun tunnusmerkki; sillä eihän muoti voi muuttaa kasvoja, ja vartalo pysyy aina samana, joten se, mikä sille kerran sopii, aina sille sopii.

Jos näkisin nuoren tytön liiaksi koristelevan pukuaan, olisin näyttävinäni levottomalta hänen näin ylenmäärin pyntätyn vartalonsa suhteen ja siitä, mitä muut ihmiset hänestä saattaisivat ajatella. Sanoisin: kaikki nämä korupuvut kaunistavat sinua liiaksi, se on todella vahinko; tokkohan vartalosi sietäisikään yksinkertaisempaa pukua? Tokko olet tarpeeksi kaunis, ollaksesi vapaa tuosta ja tuosta pukineesta? Ehkäpä hän silloin on oleva ensimäinen pyytämään, että häneltä riisuttaisiin nuo korupukineet, ja jos niin tapahtuu, luulen olevan syytä hänen menettelyään kiitoksella mainita. Minä puolestani en koskaan kiittäisi nuorta tyttöä niin, kuin silloin, kun hän olisi pukeutunut mitä yksinkertaisimmin. Kun hän on pitävä pukukoruaan ainoastaan miellyttäväisyytensä kohottimena ja ikäänkuin äänettömänä tunnustuksena siitä, että hän miellyttääkseen tarvitsee apukeinoja, hän ei ole oleva ylpeä puvustaan, vaan päinvastoin nöyrä. Ja jos hänellä on tavallista kauniimpi puku ja hän kuulee sanottavan: "Kuinka hän on kaunis!", on tämä arvostelu nostava paheksumisen punan hänen poskilleen.

Muuten on olemassa vartaloja, jotka vaativat pukukorua, mutta sellaisia vartaloja ei ole, jotka vaatisivat ylen upeita koristuksia. Sellaiset komeat puvut, jotka tuottavat vararikon, ovat säädyn eivätkä yksityisen henkilön turhamielisyydestä aiheutuneita ja ne johtuvat yksinomaan ennakkoluuloista. Todellinen keikailu tosin joskus hakee harvinaisia vaikuttavaisuuksia, mutta ei koskaan komeilua. Juno pukeutui paljoa komeammin kuin Venus. "Kun et ole voinut kuvata häntä kauniiksi, olet kuvannut hänet rikkaaksi", sanoi Apelles huonolle maalaajalle, joka oli maalannut Helenan ylen upeapukuisena. Minäkin olen huomannut, että mitä komeimmat puvut ovat usein verhonneet mitä rumimpia naisia; eipä turhamielisyys siis voine löytää sen epäonnistuneempaa kaunistuskeinoa. Antakaa nuorelle tytölle, jolla on makua ja joka halveksii muotia, nauhoja, harsokangasta, musliinia ja kukkia, ja hän on ilman hohtokiviä, koristimia ja pitsejä[164] valmistava itselleen pukineet, jotka saattavat hänet sata kertaa miellyttävämmäksi kuin kaikki muotikauppiaan loistavat koruvaatteet.

Koska se, mikä on hyvää, aina pysyttää arvonsa, ja koska aina tulee olla puettuna niin hyvin kuin suinkin, ne naiset, jotka ymmärtävät millaiset puvut heille sopivat, valitsevat itselleen tuollaiset sopivat puvut eivätkä niitä hevin hylkää. Ja kun he eivät muuta vaatetustaan joka päivä, eivät he alati sitä ajattele, kuten ne, jotka eivät tiedä, minkälaiset vaatteet heidän tulee valita. Oikea huolenpito vaatetuksesta vaatii varsin vähän pukuhuonetemppuja. Nuorilla neitosilla onkin tavallisesti varsin vähän pukuhuone-vehkeitä. Työ ja koulunkäynti täyttävät heidän päivänsä. Lukuunottamatta punaista ihomaalia, jota eivät käytä, ovat he kuitenkin yleensä yhtä huolellisesti, jopa usein aistikkaammin puetut kuin täysi-ikäiset naiset. Pukeutumistaidon väärinkäyttämisestä on tavallisesti väärä käsitys; se johtuu paljon useammin ikävästä kuin turhamielisyydestä. Nainen, joka viettää kuusi tuntia peilinsä edessä, tietää varsin hyvin, ettei hän ole paremmin puettu kuin se, joka siinä on hukannut ainoastaan puoli tuntia. Mutta hän on siten saanut kulumaan melkoisen osan ikävää aikaansa, ja on parempi hukata aikaa oman persoonansa hoitamiseen kuin tuntea ikävää kaikesta muusta. Ellei olisi pukuhommia, niin miten saataisiin kulumaan aika päivällisestä kello yhdeksään illalla? Kokoamalla palvelijattaria ympärilleen pukeutumishommissa häärivä nainen huvittelee itseään tuskaannuttamalla heitä; onhan se jo jotakin. Siten hän myös pääsee näkemästä miestään, jota tapaa ainoastaan tuona iltahetkenä, ja tämä on jo jotakin enempää. Tämän lisäksi tulevat kauppiaat, harvinaisuuksien myyjät, ihailijat, pikkukirjailijat, runot, laulut ja lentokirjaset. Ilman pukuhommia ei koskaan näin taitavasti voisi yhdistää näitä kaikkia seikkoja. Ainoa varsinainen hyöty tästä hommasta on se, että tuollainen nainen saa tilaisuuden näyttää ruumistaan hieman enemmän kuin ollessaan puettuna. Mutta tämä etu ei kuitenkaan ole niin suuri, kuin luullaan, ja peilinsä edessä häärivä nainen ei esiinny niin edullisessa valossa kuin hän tavallisesti luulee. Antakaa siis naisille epäröimättä naisen kasvatus; antakaa heidän harrastaa sukupuolensa harrastuksia, mutta kasvattakaa heidät myös siveiksi; oppikoot hoitamaan talouttaan ja olemaan talossaan hyödyllisissä askareissa. Silloin ylellisen upeat puvut itsestään joutuvat unhotuksiin, ja tällaiset naiset pukeutuvat muita aistikkaammin.

Ensimäinen seikka, jonka nuoret tytöt suuremmiksi kasvaessaan huomaavat on se, etteivät lainatut viehätyskeinot riitä, ellei heillä ole omia viehätyskeinoja. Kauneutta ei kukaan voi itselleen hankkia, eikä nuori ihminen heti kykene omistamaan miellyttävää käytöstapaa. Mutta hän saattaa ainakin koettaa omistaa miellyttäväisyyttä ulkonaisissa liikkeissään, panna ääneensä imartelevan kaiun, varoa ryhtiään, astua kevyesti, asettua siroihin asentoihin ja kaikkialla esiintyä edullisessa valossa. Ääni laajenee, varmistuu ja tulee sointuvaksi; käsivarret käyvät täyteläiksi, käynti tulee varmemmaksi, ja huomaa, että on olemassa taito tehdä itsensä huomatuksi, miten tahansa onkaan puettuna. Tästä alkaen eivät neula ja taidokkaisuus riitä; uudenlainen taito tulee esiin ja saattaa jo hyödyllisyytensä tuntuvaksi.

Tiedän, että ankarat opettajat eivät sallisi opettaa nuorille tytöille laulua, tanssia eikä mitään muuta miellyttävää taitoa. Tämä tuntuu minusta naurettavalta. Kelle he sitten tahtovat mainittuja seikkoja opetettavan? Ehkäpä pojille? Kummallehan on sopivampaa, miehelle vai naiselle, omaksua tällaista taitavuutta? Ei kummallekaan, näin he tulevat vastaamaan: "Kaikki maalliset laulut ovat rikoksia; tanssi on paholaisen keksintöä; nuorella tytöllä ei pidä olla muuta huvitusta kuin työnsä ja rukouksensa." Omituista huvia kymmenvuotiaalle tytölle! Minä puolestani suuresti pelkään, että kaikki nämä pienet pyhimykset, joita pakotetaan viettämään nuoruutensa rukoilemalla Jumalaa, viettävät nuoruutensa ajan tekemällä kaikkea muuta ja että naituina parhaimpansa mukaan korvaavat sitä aikaa, jonka luulevat tyttöinä menettäneensä. Luulenpa, että tulee ottaa huomioon yhtä hyvin se, mikä sopii kullekin iälle, kuin se, mikä sopii kummallekin sukupuolelle, ja lisäksi ettei nuori tyttö voi elää kuten hänen isoäitinsä, vaan että hänen tulee olla vilkas, innostunut, vallaton, että hänen tulee laulaa, tanssia niin paljon kuin haluaa ja nauttia kaikkia ikänsä viattomia iloja. Liiankin pian on tuleva aika olla hillitty ja omaksua vakavampi ryhti.

Mutta onkohan edes tämä muutos todella välttämättömyyden vaatima? Vai liekö sekin ennakkoluulojemme hedelmä? Pakottamalla kunniallisia naisia täyttämään yksinomaan vakavia velvollisuuksia on karkotettu avioelämästä kaikki, mikä saattaisi tehdä sen miehille miellyttäväksi. Onko ihmeellistä, jos se hiljaisuus, jonka aviomiehet tuntevat vallitsevan ympärillään, heidät karkottaa perheen keskuudesta tai jos he osottavat varsin vähäistä halua astua niin ikävään säätyyn? Luottelemalla kaikkia velvollisuuksia kristinusko saattaa ne mahdottomiksi täyttää ja turhiksi. Kieltämällä naisilta laulun, tanssin ja kaikki seuraelämän tarjoamat huvitukset se saattaa heidät nyrpeiksi ja toraisiksi, jopa sietämättömiksi perheessään. Ei ole ainoatakaan uskontoa, jonka tunnustajilla avioliitto olisi niin ankaroiden velvollisuuksien alaisena ja tämä pyhä liitto niin ylenkatsottu kuin kristinusko. On näet niin suuressa määrin estetty naisia tulemasta rakastettaviksi, että on saatettu miehet välinpitämättömiksi. "Näin ei pitäisi olla", kuulen vakuutettavan. Aivan oikein. Mutta minä puolestani väitän, että niin pitää olla, koska kristitytkin ovat ihmisiä. Minä tahtoisin, että nuori englannitar yhtä huolellisesti viljelisi miellyttäviä taipumuksiaan voidakseen viehättää tulevaa miestään, kuin nuori albanialaisnainen niitä viljelee Ispkhanin haaremia varten. Miehet, näin huomauttanee joku, eivät suuresti välitä kaikista näistä taipumuksista. Tämän todellakin uskon, jos näitä taipumuksia ei ollenkaan käytetä aviomiehen miellyttämiseksi, vaan viekoittelemiskeinona nuorille irstailijoille, jotka noita taipumuksia häpäisevät. Mutta luuletteko todella, ettei rakastettava ja viisas nainen, jota mainitunlaiset taipumukset kaunistavat ja joka niitä käyttää miehensä huvittamiseksi, lisäisi hänen elämänsä onnea ja ettei hän estäisi miestään, tämän astuttua ulos työhuoneestaan pää väsyneenä, menemästä hakemaan huvituksia ulkopuolella kotiaan? Onko ketään, joka ei olisi nähnyt täten koolla olevia onnellisia perheenjäseniä, joista jokainen osaa kantaa oman kortensa yhteisen huvin kekoon? Jos sellaisia ihmisiä on, sanokoot, eikö tuollaisiin perhehuviin yhdistynyt luottamus ja kodikkaisuus, niiden tarjoama viaton ja tyyni ilo täydelleen korvaa julkisten huvittelupaikkojen pauhaavinta huvinriehunaa!

On liiaksi muutettu taiteeksi miellyttäviä seurustelu-taipumuksia. Niitä on liiaksi yleistytetty; kaikki on puettu periaatteiden ja säädösten muotoon ja on nuorille tytöille tehty kovin ikäväksi kaikki se, jonka pitäisi olla pelkkää huvitusta ja vilkasta leikkiä. En voi kuvitella mitään naurettavampaa kuin vanhaa tanssin- tai laulunopettajaa, joka tyytymättömänä rypistäen nenäänsä lähestyy nuoria tyttöjä, jotka jo muutenkin ovat naurunhaluisia, ja koettaa opettaa heille vähäpätöistä taitoaan, käyttämällä pedanttisempaa ja koulumestarimaisempaa äänenpainoa kuin jos olisi kysymyksessä katkismuksen opettaminen. Onko esim. laulutaito riippuvainen kirjoitetusta musiikista? Eikö kenties voi tehdä ääntään taipuisaksi ja tarkaksi, oppia laulamaan aistikkaasti, jopa itseään säestämäänkin tuntematta ainoatakaan nuottia? Sopiiko kenties sama laulutapa kaikille äänille? Soveltuuko sama metodi jokaiselle kyvylle? Minua ei koskaan saada uskomaan, että samat asennot, samat askeleet, samat liikkeet, ilmeet ja tanssit sopivat pienelle, vilkkaalle ja pirteälle ruskeanverevälle naiselle ja pitkälle vaaleaveriselle kaunottarelle, jolla on haaveksivan kaihomieliset silmät. Kun siis näen opettajan näille molemmille antavan vallan samanlaista opetusta, sanon: tuo mies harjottaa ammattiaan koneellisesti, mutta oikeasta taidosta hänellä ei ole aavistusta.