Sinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai useampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille muodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on tuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin osaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan kuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan kaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä koko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde, joka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta näkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on se esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt tahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista päätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.
Jollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei koskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu samanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei esivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä yksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion säilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä, tutkimme miten tämä voi käydä päinsä.
Esivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia. Mutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan tai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa varten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä se toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku päämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä päämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen toimenpide.
Tässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa yhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä, eli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on säätänyt.[188]
Tutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen yhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki ja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei ole.
Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä, yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta syntymästä.
Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset, joiden noudattamista heidän tulee valvoa.
Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on tärkeä ja ansaitsee pohtimista.
Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma lainsäätäjänsä;
oliko Rooman kansa suuri kansa; onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.