Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan, joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja valtiollista vapautta.
Tämän vallan jäseniä sanotaan virkamiehiksi tai kuninkaiksi, s.o. hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan erityishenkilöinä, heitä sanotaan ruhtinaiksi, ja toimintansa puolesta hallitukseksi.
Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä, s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa. Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.
Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista. Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen. Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.
Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.
Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite, vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että, koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee, yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa, kuin on erisuuruisia valtioita.
Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa, kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.
Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden, katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota yhteiskuntajärjestys vaatii.
Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.
Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan, nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä, silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon, ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä vähimmässä määrin toimivana.