Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä, kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.
Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa, niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan lisääntymiseen.
Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi, että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia, jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä. Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.
Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin, niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.
Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan yksin- tai kuningasvallaksi.
Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.
Lisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa jakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista toisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa syntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua yksinkertaisten muotojen kautta.
Kaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto, eikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä tapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa virkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen kansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen johtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille, ylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta suurille valtioille.
Näiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat kansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan erottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille olennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.
Täten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä vertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet. Näemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita, toiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat toisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat enemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin jos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme tutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian vähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja ihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä luonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri tilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties olisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin että siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy kahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec tanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö juuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja sotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia vitsauksia?