Herra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia noutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: "Teillä on oppilas, jolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti Lucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne juoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät kalvosimet?" "Ei suinkaan", sanoi hän, "asia on aivan tosi; minä en ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut yksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni."

Tämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut muististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan kuin minä.

Mutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin luo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän sydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on hän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan eri hallitukset kaikkien heidän paheidensa puolesta ja eri kansat kaikilta heidän hyveiltään. Olenpa pitänyt huolta siitä, että Émile kussakin maassa on liittynyt johonkin ansiokkaaseen mieheen kestiystävyyden siteillä muinaiskansojen tapaan, ja olen oleva varsin tyytyväinen, jos hän ylläpitää näitä tuttavuuksia ahkeran kirjeenvaihdon muodossa. Lukuunottamatta sitä, että saattaa olla hyödyllistä ja että aina on hauskaa vaihtaa ajatuksia kaukaisissa maissa asuvien henkilöiden kanssa, tarjoaa tällainen kirjeenvaihto oivallisen varokeinon kansallisten ennakkoluulojen valtaa vastaan, ne kun koko elämänajan meitä ahdistavat ja lopulta panevat meidät pauloihinsa. Ei mikään ole enemmän omansa riistämään noilta ennakkoluuloilta niiden valtaa kuin tuollainen epäitsekäs ajatusten vaihto järkevien henkilöiden kanssa, joita kunnioitamme ja joilla ei ole noita meidän ennakkoluulojamme, vaan jotka niitä haihduttavat omilla ennakkoluuloillaan, antaen meille lakkaamatta tilaisuuden asettamaan niitä toisilleen vastakohdiksi ja siten vapautumaan niistä kaikista. On suuri ero vaihtaako ajatuksia ulkomaalaisten kanssa heidän ollessaan meidän maassamme vai sitten, kun he ovat palanneet omaan maahansa. Edellisessä tapauksessa he ovat aina hienotunteiset sitä maata kohtaan, jossa oleskelevat, ja tämä hienotunteisuus saattaa heidät peittelemään oikeata ajatustaan siitä tai saattaa ainakin heidän ajatuksensa siitä suosiollisemmaksi, niin kauan kuin siinä oleskelevat. Palattuaan kotimaahansa heidän ajatuksensa suosiollisuus vähenee, ja siitä seuraa, että heidän arvostelunsa on oikea. Näkisin kernaasti, että ulkomaalainen, jonka mielipidettä kotimaani suhteen kysyn, olisi käynyt maassani: mutta hänen mielipidettään kysyisin vasta silloin, kun hän olisi palannut omaan maahansa.

* * * * *

Kulutettuamme melkein kaksi vuotta matkustelemalla muutamissa Euroopan suurissa valtakunnissa mutta paljoa useammissa pikkuvaltakunnissa, opittuamme kaksi tai kolme pääkieltä ja sitten kuin olemme nähneet sen, mikä on todella mieltäkiinnittävää luonnonhistorian, hallituksen, taiteiden ja ihmistuntemuksen alalla, niin Émile kärsimättömyyden riuduttamana huomauttaa minulle, että matkustelemisemme loppu on edessä. Silloin sanon hänelle. No hyvä, ystäväni, muistanet kaiketi mikä on ollut matkojemme päätarkoitus; olet nähnyt paljon ja tehnyt huomioita. Mikä nyt siis on huomioidesi lopullinen tulos? Minkä päätöksen aiot tehdä? Jos metodini on oikea, hän on vastaava minulle jotenkin seuraavaan tapaan:

"Minkäkö päätöksen aion tehdä? Sen päätöksen, että pysyn sellaisena, joksi te olette minut tehnyt ja etten vapaaehtoisesti lisää mitään muita kahleita niihin, jotka luonto ja lait minulle asettavat. Kuta enemmän tutkin ihmisten tekoja heidän laitoksissaan, sitä selvemmin huomaan, että he, kuta enemmän ponnistelevat tullakseen vapaiksi, sitä enemmän orjuuttavat itsensä ja että he hukkaavat vapautensakin turhaan ponnistellessaan sitä turvatakseen. Jotta heidän ei olisi pakko väistyä olioiden tulvan edestä, he sitovat itsensä tuhansiin velvotuksiin. Kun he sitten tahtovat astua vaan askeleenkin, he eivät voi, ja ovat ihmeissään siitä, että kaikki heitä pidättää. Minusta tuntuu siltä kuin tullakseen vapaaksi ei olisi tekeminen mitään; riittää ettei tahdo lakata olemasta vapaa. Te, opettajani, olette tehnyt minut vapaaksi, opettamalla minua mukautumaan välttämättömyyteen. Kohotkoon se eteeni milloin hyvänsä; olen vastustamatta antava sen temmata itseni mukaansa, minä en kiinny mihinkään, mikä voisi minua pidättää. Olen matkoillamme koettanut löytää jotakin syrjäistä paikkaa, missä voisin olla ehdottomasti oma itseni. Mutta missä maailman kulmassa voisikaan ihmisten parissa eläen olla riippumaton heidän intohimoistaan? Kun kaikkea tätä tarkoin punnitsin, huomasin että itse tämä toivomukseni oli ristiriitainen. Sillä vaikka en kiintyisi mihinkään muuhun, niin olisin ainakin kiintynyt siihen turpeeseen, jolle asettuisin asumaan. Elämäni olisi liittynyt tähän maaperään, samoin kuin metsänneitojen elämä oli liittynyt puihin. Olen saanut sen vakaumuksen, että, koska hallitseminen ja vapaus ovat kaksi yhteensopimatonta käsitettä, en voisi olla mökin valtias lakkaamatta olemasta oma valtiaani."

Hoc erat in votis modus agri non ita magnus.[193]

"Muistan, että minun omaisuuteni oli ponniskelumme esineenä. Te todistitte minulle hyvin vakuuttavasti etten samalla voisi säilyttää omaisuuttani ja vapauttani. Mutta kun tahdoitte, että minun samalla piti olla vapaa ja ilman tarpeita, vaaditte kahta seikkaa, joita ei voi toisiinsa yhdistää, sillä en saata vapautua ihmisten riippuvaisuudesta muuten kuin astumalla luonnon riippuvaisuuteen. Miten olen siis menettelevä sen omaisuuden suhteen, jonka vanhempani ovat jättäneet minulle perinnöksi? Kaikkein ensiksi olen tekevä itseni siitä riippumattomaksi. Olen irrottava kaikki ne siteet, jotka minua siihen kiinnittävät. Jos se minulle jätetään, on se huostassani; jos se minulta riistetään, ei minua siltä syöstä turmioon. En ole vaivaava itseäni koettamalla sitä pysytellä, vaan olen pysyvä järkähtämättä alallani. Olin rikas tai köyhä, pysyn joka tapauksessa vapaana. En ole oleva vapaa ainoastaan jossakin erityisessä maassa tai erityisellä seudulla, olen vapaa kaikkialla maan päällä. Minusta ovat kaikki yleisen mielipiteen kahleet katkotut, minä en tunne muita kuin välttämättömyyden kahleita. Olen syntymästäni alkaen oppinut niitä kantamaan ja olen niitä kantava kuolooni asti, sillä olen ihminen. Ja miksi en voisi niitä kantaa, kun olen vapaa, koska niitä täytyisi kantaa orjanakin, jopa päällepäätteeksi orjankin kahleita?"

"Mitä merkitsee asemani maan päällä! Mitä merkitsee se, missä oleskelen! Kaikkialla, missä on ihmisiä, olen veljieni luona; kaikkialla, missä heitä ei ole, olen yksin. Niin kauan kuin voin pysyä riippumattomana ja rikkaana, on minulla varoja, joilla voin elää, ja olenkin elävä. Jos menetän omaisuuteni, olen luopuva siitä surematta; onhan minulla käsivarret tehdäkseni työtä, ja olen elävä kätteni työstä. Jos käsivarteni kieltävät minulta palveluksensa, olen elävä, jos joku minut elättää, mutta olen kuoleva, jos minut hylätään. Olenpa kuoleva, vaikka ei minua hylättäisikään, sillä kuolema ei ole mikään köyhyyden aiheuttama paha, vaan on luonnonlaki. Tulkoon kuolo milloin hyvänsä, niin olen uhmaten sitä kohtaava; se ei koskaan ole yllättävä minua keskellä valmistuksia elämää varten, eikä koskaan ole tekevä tyhjäksi edellistä elämääni."

"Tämä, isäni, on tekemäni päätös. Jos olisin vailla intohimoja, olisin, niin ihminen kuin olenkin, riippumaton kuin Jumala, koska minun, tahtoessani ainoastaan olevaista, ei koskaan tarvitsisi taistella kohtaloa vastaan. Minulla ei ainakaan ole muuta kuin yhdet kahleet, ja ne ovat ainoat, joita koskaan tulen kantamaan, ja tämä on ylpeyteni. Tulkaa siis, antakaa minulle Sophie, ja minä olen vapaa."