"Rakas Émile, olen hyvin iloinen kuullessani sinun puhuvan miehen tavoin ja huomatessani, että sinulla on sydämessäsi miehen tunteet. Tuo ylenmääräinen epäitsekkyys on mielestäni varsin hyväksyttävä sinun ikäisessäsi. Se on vähenevä kun saat lapsia, ja silloin olet oleva juuri sellainen kuin hyvän perheenisän ja viisaan miehen tulee olla. Ja ennenkuin lähdit matkoillesi tiesin minkä vaikutuksen ne sinuun olivat tekevät. Tiesin, että sinä, läheltä tarkastettuasi meidän laitoksiamme, olisit kaukana siitä, että niille omistaisit sitä luottamusta, jota ne eivät ansaitse. Turhaan pyrimme vapauteen lakien suojassa. Lakien! Missähän niitä oikeastaan on ja missä niitä noudatetaan? Olethan kaikkialla huomannut niiden varjossa vallitsevan pelkän yksityisedun ja ihmisten intohimojen. Mutta luonnon ja järjestyksen iäiset lait ovat olemassa. Ne korvaavat viisaalle säädetyn lain. Omatunto ja järki ovat kirjoittaneet ne hänen sydämeensä. Noihin lakeihin hänen tulee alistua ollakseen vapaa, eikä kukaan muu ole orja kuin se, joka tekee pahaa, sillä hän sen tekee aina vasten tahtoaan. Vapaus ei piile missään hallitusmuodossa, se piilee vapaan ihmisen sydämessä, joka kantaa sitä kaikkialla mukanaan. Häijy ihminen vie kaikkialle orjuutensa. Toinen heistä olisi orja Genevessä ja toinen vapaa Pariisissa."

"Jos puhuisin sinulle kansalaisen velvollisuuksista, kysyisit minulta kenties, missä on isänmaasi, ja luulisit saattaneesi minut hämilleni. Erehtyisit kuitenkin, rakas Émile, koska sillä, jolla ei ole isänmaata, ainakin on maa. Onhan aina olemassa jonkunmoinen hallitus ja lain harhakuvia, joiden suojassa olet elänyt turvissa. Vähät siitä, vaikka ei yhteiskuntasopimusta ole noudatettu. Kunhan vaan yksityisetu on sitä puolustanut niin kuin yleistahto olisi sitä puolustanut, jos julkinen väkivaltaisuus on sitä turvannut yksityiseltä väkivaltaisuudelta, jos se paha, jota kansalainen on nähnyt tehtävän, on saattanut häntä rakastamaan hyvää ja jos yhteiskuntalaitoksemme ovat saattaneet häntä huomaamaan ja vihaamaan niihin yhtyneitä vääryyksiä. Oi Émile! Missä on se kunnonmies, joka ei olisi mitään velkaa maallensa? Olkoon hän kuka tahansa, niin on hänen kiittäminen sitä ihmisen arvokkaimmasta hyvästä, nimittäin tekojensa siveellisyydestä ja hyveenrakkaudesta. Jos hän olisi syntynyt korven sydämessä, olisi hän tosin elänyt onnellisempana ja vapaampana mutta kun hänellä ei olisi ollut mitään voitettavana seuratakseen taipumuksiaan, olisi hän ollut hyvä, ilman että hänen hyvyyttään voisi hänelle lukea ansioksi, eikä hän siis olisi ollut hyveellinen, ja nyt hän osaa olla hyveinen huolimatta intohimoistaan. Pelkkä järjestyksen näennäisyys saattaa itse järjestystä tuntemaan ja rakastamaan. Yleishyvä, joka muille on pelkkänä verukkeena, on hänelle todellinen toiminnan vaikutin. Hän oppii hillitsemään ja voittamaan itsensä ja uhraamaan oman etunsa yhteisedulle. Ei ole totta, ettei hänellä olisi mitään hyötyä laeista, ne näet antavat hänelle rohkeutta olla oikeamielinen häijyjenkin parissa. Ei ole totta, etteivät ne olisi saattaneet häntä vapaaksi, sillä ovathan ne opettaneet häntä hillitsemään itseään."

"Älä siis sano: vähät siitä missä asustan. Sinulle näet on tärkeätä asustaa siellä, missä voit täyttää kaikki velvollisuutesi, ja eräs näistä velvollisuuksista on kiintymys synnyinseutuusi. Maanmiehesi suojelivat sinua ollessasi lapsi; mieheksi vartuttuasi sinun tulee siis heitä rakastaa. Sinun tulee elää heidän parissaan tai ainakin sellaisessa paikassa, missä voit heitä hyödyttää mikäli voimasi yleensä sallivat ja josta voivat sinut noutaa, jos sinua joskus tarvitsevat. Onpa olemassa sellaisiakin tapauksia, jolloin mies voi hyödyttää kansalaisiaan enemmän ulkomailla ollen kuin kotimaassa. Silloin hänen tulee kuunnella ainoastaan intonsa ääntä ja nurkumatta kestää maanpakolaisuuttaan; sillä tämä maanpakolaisuuskin on hänen velvollisuuksiaan. Mutta sinä, hyvä Émile, jonka niskoille ei mikään laske näitä tuskallisia uhrauksen taakkoja, sinä, joka et ole valinnut tuota epäkiitollista tehtävää sanoa ihmisille totuutta, mennös elämään heidän pariinsa, ylläpidä ystävyyttä heidän kanssaan miellyttävän kanssakäymisen muodossa, ole heidän hyväntekijänsä, heidän esikuvansa. Sinun antamasi esimerkki on heitä hyödyttävä enemmän kuin kaikki meidän kirjamme, ja se hyvä, minkä näkevät sinun tekevän, on liikuttava heitä enemmän kuin kaikki meidän turhat puheemme."

"En siltä kehota sinua asettumaan suuriin kaupunkeihin. Päinvastoin eräs niitä esimerkkejä, jotka hyvien tulee antaa muille, on patriarkaalinen ja maalaiselämä, tuo alkuperäinen, rauhallisin ja luonnollisin elinmuoto, joka on kaikkien miellyttävin sille, jonka sydän on turmeltumaton. Onnellinen on se maa, nuori ystäväni, missä ei tarvitse mennä etsimään rauhaa erämaahan! Mutta missä on tämä maa? Hyvän tekevä mies saattaa varsin puutteellisesti tyydyttää pyrintöjään kaupungeissa, joissa hän voi osottaa intoaan melkein vaan juonittelijoiden ja veijarien suhteen. Se, että kaupunkeihin otetaan vastaan tyhjäntoimittajia, jotka tulevat sinne etsimään onneansa, lopullisesti saattaa maan tyhjäksi asujaimista, ja kuitenkin olisi maaseutu jälleen saatettava asutuksi kaupunkien kustannuksella. Kaikki ne ihmiset, jotka vetäytyvät pois suuresta yhteiskunnasta, tuottavat hyötyä juuri senkautta, että vetäytyvät pois, koska kaikki yhteiskunnan paheet johtuvat siitä, että sen asukkaat ovat liian tiheään sullottuina. He tuottavat hyötyä vielä sitenkin, että voivat erämaihin palauttaa elämää, viljelystä ja rakkauden ihmisen alkuperäiseen tilaan. Hellyn ajatellessani kuinka paljon hyviätekoja Émile ja Sophie yksinkertaisesta tyyssijastaan voivat levittää ympärilleen, kuinka paljon he voivat vilkastuttaa maaseutua ja jälleen elvyttää onnettoman maalaisväestön sammunutta intoa. Luulen jo näkeväni miten kansa lisääntyy, maa muuttuu hedelmälliseksi, maa saapi uuden korupuvun, miten lisääntyvä kansanpaljous ja yltäkylläisyys muuttavat työnteon juhlaksi, ja luulen kuulevani ilohuutojen ja siunausten kohoavan keskeltä maalaisleikkejä tuon rakastettavan pariskunnan ympärillä, joka niitä elähyttää. Pidetään kultakautta mielikuvituksen harhaluomana, ja sellainen se on aina oleva sen mielestä, jonka sydän ja aisti ovat turmeltuneet. Eipä sitä edes kaihota, koska tämä kaiho aina on turha. Mitä tulisi siis tehdä, jotta se jälleen heräisi? Yksi ainoa seikka, joka kuitenkin on mahdoton: sitä pitäisi rakastaa."

"Se näyttääkin jo jälleen virkoavan Sophien asunnon ympärillä. Teidän molempien tarvitsee ainoastaan päättää se, minkä hänen arvoisat vanhempansa ovat alkaneet. Mutta, rakas Émile, älköön niin suloinen elämä saattako sinua kammoksumaan vaivalloisia velvollisuuksia, jos sellaisia sinulle esiintyy. Muista, että roomalaiset siirtyivät auran luota konsulinvirastoon. Jos ruhtinas tai valtio kutsuu sinut isänmaan palvelukseen, niin jätä kaikki ja mene täyttämään kunniakasta kansalaistehtävääsi sillä paikalla, joka sinulle osotetaan. Jos tämä tehtävä cm sinulle rasittava, niin on olemassa kunniallinen ja varma keino siitä vapautua, nimittäin että täytät sen niin ankaran tunnollisesti, ettei sitä kauan uskota sinun huostaasi. Muuten ei sinun tarvitse pahasti pelätä sellaista vaikeata tehtävää; niin kauan kuin on elossa tämän vuosisadan miehiä, ei sinua tulla etsimään valtion palvelemista varten."

Minun ei ole sallittu kuvata Émilen paluuta Sophien luo ja heidän lempensä päätöstä tai oikeammin, sen aviollisen rakkauden alkua, joka heidät yhdistää toisiinsa, rakkauden, joka perustuu kunnioitukseen ja kestää yhtä kauan kuin elämä ja joka vielä lisäksi perustuu hyveisiin, jotka eivät haihdu kauneuden mukana, ja luonteiden sopusuhtaisuuteen, mikä saattaa yhdessäolon miellyttäväksi ja vanhuuteen asti jatkaa ensimäisen avioajan viehätystä. Kaikki nämä yksityisseikat voisivat kyllä huvittaa, mutta ne eivät hyödyttäisi ja tähän asti olen esittänyt vaan sellaisia huvittavia yksityisseikkoja, joiden olen luullut samalla tarjoavan hyötyä. Pitäisikö minun luopua tästä menettelytavasta tehtäväni lopulla? Ei suinkaan; lisäksi tunnen, että kynäni on väsähtänyt. Ollen liian heikko toimeenpanemaan näin laajoja tehtäviä, luopuisin tästäkin, ellei se olisi jo näin pitkälle edistynyt. Jotta se ei jäisi päättämättä, on parasta että lopetan.

Vihdoin näen valkenevan Émilen ihanimman päivän, joka samalla on minun onnellisin päiväni; näen huolenpitoni saavan paikkansa ja alan nauttia sen tuottamista hedelmistä. Tuo kelpo pari liittyy toinen toiseensa katkaisemattomin sitein, heidän huulensa lausuvat ja heidän sydämensä vahvistavat valat, jotka eivät ole turhia: nyt he ovat aviopuolisoja. Astuessaan ulos kirkosta he antavat muiden johtaa heitä; he eivät tiedä missä ovat, minne menevät, mitä heidän ympärillään tehdään. He eivät kuule, he vastaavat sekavia sanoja, heidän himmentyneet silmänsä eivät enää näe mitään. Oi, mikä hurmaus! Oi inhimillistä heikkoutta! Onnen tunne musertaa ihmisen; hän ei ole kyllin vahva sitä kestääkseen.

Ani harvat osaavat hääpäivänä sopivalla tavalla puhutella nuorta pariskuntaa. Toisten ylen vakava säädyllisyys on minusta yhtä epäluonteva kuin toisten kevyt loruileminen. Minä puolestani pitäisin soveliaana, että annettaisiin nuorten aviopuolisojen sulkeutua itseensä ja antautua mielenliikutuksen valtoihin, joka ei ole vailla viehätystä, sen sijaan, että niin sydämettömästi käännetään heidän huomionsa toisaalle joko ikävystyttämällä heitä väärällä säädyllisyydellä tai häiritsemällä heitä epäonnistuneilla sukkeluuksilla, jotka, jos toiste voisivatkin heitä huvittaa, aivan varmaan tuona päivänä ovat heille varsin vastenmieliset.

Näen, ettei kumpikaan nuorista ystävistäni, ollen suloisen hurmauksen valloissa, kuuntele ainoatakaan niistä puheista, joita heille pidetään. Minä, joka tahdon, että oikein nauttisimme jokaisesta elämämme päivästä, en suinkaan soisi, että he menettäisivät näin ihanaa päivää. Päinvastoin tahdon, että he täysin tuntisivat sen ihanuutta, että se heidät täysin hurmaisi. Vien heidät pois tuon tungettelevan joukon keskeltä, joka heitä kiusaa; vien heidät kävelemään syrjäteille ja palautan heidät heihin itseensä puhumalla heistä. En tahdo puhua yksistään heidän korvilleen, vaan myös heidän sydämilleen. Ja tiedän varsin hyvin, mikä on se ainoa seikka, jota he tuona päivänä voivat ajatella.

"Lapseni", sanon heille, tarttuen kummankin käteen, "siitä on kolme vuotta kun näin syntyvän sen voimakkaan ja puhtaan liekin, joka tänään aiheuttaa onnenne. Se on lakkaamatta kasvanut; huomaan teidän silmistänne, että se nyt on rajuimmillaan, nyt se ei enää voi muuta kuin ruveta heikkenemään." Lukijat, saatatte varsin hyvin kuvitella Émilen kiivastumista, hänen vakuutuksiaan ja Sophien ylenkatseellista ilmettä, kun hän irrottaa kätensä minun kädestäni, sekä niitä helliä lupauksia, jotka heidän katseistaan välkkyvät ja jotka vakuuttavat, että he tulevat ihailemaan toisiaan viimeiseen henkäykseensä asti. En heitä vastusta, vaan jatkan: